Kuukauden säveltäjän Pasi Lyytikäisen musiikissa soivat niin luontoelämykset kuin urbaanit äänimaisematkin

Säveltäjä Pasi Lyytikäinen. Kuva: Lauri Mannermaa

Kikka Holmberg, teksti

– Meillä kotona laulettiin ihan koko ajan, muistelee säveltäjä Pasi Lyytikäinen lapsuuttaan Lapinlahdella Pohjois-Savossa.

– Sen merkitystä ei voi yliarvioida.

Koulupoikana Lyytikäinen alkoi soittaa harmonikkaa kansalaisopistossa Aarne Pasasen oppilaana, ja harrastus jatkui koko kouluiän.

– Tykkäsin laulaa ja soittaa ja esiintyä, ja keikkailin ihan pienestä pitäen. 11-vuotiaana lähdin soittamaan haitaria juniin kesätyökseni. Olen kiitollinen edesmenneille vanhemmilleni, että heillä oli viisautta tukea tässä. Koskaan ei pakotettu mihinkään, ja musiikin kanssa sai telmuta kuin siat vatukossa. Kun sanoin, että haluan lähteä soittamaan haitaria juniin kesällä, he totesivat: ”Se on hyvä idea. Jos saat luvat, niin mene vaan!” Omia lapsiani en takuulla olisi päästänyt, Lyytikäinen naurahtaa.

Peruskoulun jälkeen Lyytikäinen aloitti opinnot Puolustusvoimien sotilasmusiikkikoulussa Lahdessa.

– Siellä minulle lyötiin huilu käteen ja sanottiin, että valmistut tästä neljän vuoden päästä ammattiin. En ollut koskaan nähnytkään huilua.

– Kasarmielämä ei tietysti ollut kaikista hedelmällisin nuoren miehen kasvuympäristö, mutta siellä oli armeijan kuri, hyvät harjoitustilat ja paljon aikaa harjoitella. Teoria-aineita sai ottaa vapaasti, ja niiden opetus oli Päijät-Hämeen konservatoriossa. Strukturoitu elämä loi hyvät puitteet opinnoille. Ei minusta ilman niitä opintoja olisi koskaan säveltäjää tullut.

* *

Pasi Lyytikäinen huomasi pian olevansa kiinnostunut sekä musiikin rakenteista että säveltämisestä. Hän lainasi partituureja Lahden kaupunginkirjastosta ja aloitti systemaattisen valmentautumisen päämääränään kouluttautua teorianopettajaksi.

– Sotilasmusiikkikoulusta valmistuttuani muutama Päijät-Hämeen konservatorion opettaja kannusti minua hakemaan Sibelius-Akatemiaan opiskelemaan sävellystä.

Ennen Sibelius-Akatemiaan pyrkimistä Lyytikäinen meni kuitenkin maasotakouluun, silloiseen maanpuolustusopistoon Lappeenrannassa.

– Se oli täysin kenttäkoulutusta. Olin onnistunut välttelemään hiihtämistä koko soitto-oppilasaikani ja myös koko varusmiespalveluksen, mutta lähtiessäni tammikuussa Lappeenrantaan ensimmäinen kokemus oli 30 kilometrin Saimaa-hiihto ahkio perässä. Se oli ihan kamala kokemus, Lyytikäinen hekottaa.

– Siinä tietysti motivaatio kasvoi kovasti Akatemian pääsykokeita varten. Ilmatorjuntataktiikan tunneilla tein salaa viimeisiä pääsykoetehtäviä.

Sibelius-Akatemiaan Lyytikäinen haki ja pääsi vuonna 1997.

– Se oli valtava muutos. Keväällä vedin miekkasulkeisia ja harjoittelin komentamaan siellä Lappeenrannan kentällä, ja syksyllä istuin kuuntelemassa Kaija Saariahon luentoa ranskalaisesta spektrimusiikista.

Aika Puolustusvoimissa heijastuu myös Lyytikäisen tuotantoon.

– Kaksi- ja nelijakoisista rytmeistä on pitänyt koko loppuelämä pyristellä eroon, säveltäjä vinoilee.

– Toisaalta sinfoniassa ja monessa muussakin teoksessa on tyyliteltyjä marssirytmejä. Ja vaikka pitkäksi aikaa tuntui hyvältä ottaa etäisyyttä puhallinmusiikkiin, olen sittemmin tehnyt muutamia puhallinteoksia ja yhteistyötä soittokuntien kanssa.

Sibelius-Akatemiassa Lyytikäisen opettajia olivat Erkki Jokinen ja Paavo Heininen.

– He olivat opetusmetodeiltaan hyvin erilaisia, hyvin vaativia opettajia. Erkki oli teoksesta lähtevä opettaja, Paavon opetus puolestaan oli selkeästi metodilähtöistä. Paavo teetätti paljon harjoituksia, ja jälkikäteen tajusin, että se määrä oli todella ihan yhtä keskeinen kuin laatuvaatimus.

– Säveltäjän työssä konkreettista kirjoittamista on valtavasti. Luulen, että Paavo tätä kautta pystyi opettamaan sitä, että säveltäjä pystyy hallitsemaan ammatissaan deadline-paineen ja myös sen, että musiikkia täytyy saada aikaiseksi – ei voi jäädä käyskentelemään koivulehdoissa.

* *

Se, miten Lyytikäinen työskentelee, vaihtelee tilanteen, teoksen ja työvaiheen mukaan.

– Pitkään luonnostelin käsin, koska tuntui siltä, että nuotinnusohjelmat ohjasivat omaa musiikillista ajattelua liikaa. Tällä hetkellä kirjoitan taas tietokoneella, mutta minulla on ollut vahva kynänkäyttäjän identiteetti, ja minulle käsin kirjoitetun nuotin kauneus on iso asia. Jännittävintä on se, että lopputuloksen kannalta metodilla tai työvälineellä ei ole mitään väliä.

Säveltäminen alkaa ajattelulla, Lyytikäinen sanoo.

– Alan ajatella teosta ja miettiä musiikkia mielessäni hahmoina. Musiikin kuvittelu on tosi keskeinen asia ja se työvaihe voi kestää pitkäänkin. Kirjoitusvaihe on ihan kyllä istumista. Jos hyvin käy, siinä voi edetä kronologisesti, mutta esimerkiksi nyt minulla on tekeillä kamariorkesteriteos ja siihen valtava määrä 10–30 tahdin pituisia luonnoksia, joille ei vielä ole paikkaa eikä sijaintia.

– Teokseni ovat keskenään hyvin erityyppisiä. Osa sävellyksistäni lähestyy esitystaidetta eli niissä on yhdistetty arkea ja oopperaa, konkreettista ja sävellettyä ääntä, hälyjä ja säveliä. Toisessa päässä on hyvin perinteistä säveltaso-orientoitunutta musiikkia. Ja kaikkea tältä väliltä, kuvailee Lyytikäinen tuotantoaan.

– Tämä johtuu siitä, että ajauduin tietyllä tavalla hyvin varhaisessa vaiheessa kriisiin siinä, että olin luonut itselleni tyylin tai illuusion siitä, että tämä on se minun juttuni. Kuitenkin jossain sisällä kaihersi koko ajan se, että haluan tehdä paljon muutakin ja vaikka mitä, rekilauluja ja kaikkia mahdollisia häröpalloja. Mietin, että eihän minua kukaan isompi viskaali estä, totta kai voin tehdä mitä tahansa.

Pasi Lyytikäisen oneliner-piirros – eli yhdellä ainoalla viivalla tehty piirros – Suomen Säveltäjien lehden, Komposition kannesta.

Lyytikäisen teosten lähtökohtia voivat olla yhtä lailla luontoelämykset kuin urbaanit äänimaisematkin. Tampere Biennalessa vuonna 2020 kantaesitetty Taival (2019) on rakennettu Tiilikkajärven kansallispuistossa tehdyn vaelluksen muistojen pohjalta. Teoksessa liikutaan maisemasta toiseen ja monet asiat limittyvät.

– Välillä katse siirtyy hyvin nopeasti asiasta toiseen, välillä taas näkymässä on monia kerroksia yhtä aikaa. Luonnossa on yhtenäisyyttä luovia, ison mittakaavan asioita, kuten metsä, taivas ja vesi, mutta maisema on myös täynnä pieniä, täysin uniikkeja detaljeja. Musiikissa voi käyttää samaa logiikkaa, Lyytikäinen luonnehtii.

Monitaiteellisessa Oopperaa arjessa -sarjassa keskeisiä innoittajia olivat urbaanit äänimaisemat.

– Minulla on aina ollut meluun kahtiajakoinen suhde. On rasittavaa, että on ääniä, joita ei halua kuunnella, mutta joita on pakko kuunnella, kun kulkee kaupungilla tai missä tahansa. Ehkä siitä kumpusi ajatus, etten koeta torjua melua vaan keskityn kuuntelemaan sitä: mitä taajuuksia ja ääniä siellä on, miten sattumanvaraisuus toimii ja onko siellä jotain säännönmukaisuuksia. Siitä lähes terapeuttisesta havainnosta, että aktiivinen kuuntelusuhde kaupunkihälylle voi olla hauska ja avartava, syntyi Oopperaa arjessa -sarja, jossa arkiääniin yhdistettiin sävellettyjä ääniä live-tilanteessa, ja esitetään siellä, missä se melu on.

Sarjassa soittimina on muun muassa tuulipukukangasta, nauloja, vasaroita, pora, kaiteita ja kengänkorkoja.

Innoituksen lähteitä ovat myös kuvataide ja kirjallisuus, erityisesti runous. Myös muiden säveltämä tai oma musiikki voi toimia innoittajana.

– Esimerkiksi viime syksynä Helsingin Oopperakesässä ensiesityksen saanut Eva Braun -oopperani on sävelletty eräänlaisella 12-tyylijärjestelmällä. Kävin siinä läpi saksalaisen musiikkitradition eri tyylejä siten, että ne limittyvät ja leikkaavat toisiaan.

* *

Kirjallinen ilmaisu ja ajattelu on Lyytikäiselle luontevaa, ja hän onkin aina kirjoittanut paljon. Tällä hetkellä hän on Muusikko-lehden kolumnisti.

– Toinen iso henkireikä on piirtäminen: piirrän itse paljon ja olen tehnyt sitä välillä myös puoliammattilaisesti.

– Innoituksen lähde voi nousta sieltä, mitä elämässä kohtaa. Mielestäni säveltäjän täytyisikin olla hyvin kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu, sekä rinnakkaistaiteista ja politiikastakin, Lyytikäinen korostaa.

Hän on toteuttanut periaatettaan muun muassa Koronakevään sävellyspäiväkirja -hankkeessaan. Keväällä 2020 säveltäjä julkaisi lähes päivittäin uuden miniatyyrin nuotin Facebook-sivuillaan. Kappaleen sai soittaa omalla soittimella ja transponoida tai sovittaa sitä, ja sitten julkaista oman versionsa somessa.

– Siitä tuli kokonaiskestoltaan yksi laajimmista teoksistani. 43-osaisessa sarjassa on melkein tunti soivaa musiikkia.

Pasi Lyyytikäisen sävellyksistä lähestyy esitystaidetta, osa taas on hyvin perinteistä säveltaso-orientoitunutta musiikkia. Kuva: Lauri Mannermaa

Lyytikäinen on myös opettanut säveltämistä, ja tällä hetkellä hän toimii Tampereen Ammattikorkeakoulussa ja Sibelius-Akatemiassa sivutoimisena tuntiopettajana.

– 2010-luvun alussa pidin musiikkiopistoissa yksittäisiä sävellyskursseja ja -esittelyjä, ja vuonna 2014 alkoi musiikkikasvatuksen lehtori Riitta Tikkasen Suomeen tuoma Kuule, minä sävellän -koulutushanke. Se pohjana on John Deakin sävellyspedagoginen konsepti, jossa lapset kirjoittavat musiikkia ammattimuusikoille. Ohjaajina on muutama ammattisäveltäjä ja pedagogisesta osaamisesta vastaavat musiikkikasvattajat.

– Tykkäsin tosi paljon tehdä töitä lasten ja nuorten kanssa sellaisesta näkökulmasta, että kaikki musiikilliset ideat ovat hyväksyttäviä. Se muutti pedagogista ajatteluani myös musiikkiopisto- ja ammattiopetuksessa. Ajattelen myös ammattiopiskelijoiden kohdalla niin, että ihminen on täynnä käsittämättömiä luovia kykyjä, joita opettajan täytyy kyetä vaalimaan ja tuomaan esiin, Lyytikäinen luonnehtii.

– Arvostan Jouni Kaipaista sävellyspedagogina juuri hänen kannustavuutensa vuoksi. Hän pystyi nostamaan sävellysopiskelijoita ja antamaan heille tilaa niin, että he tunnistivat omia vahvuuksiaan. Kun omia vahvuuksiaan tunnistaa ja niitä pääsee hyödyntämään, niiden kautta voi opettaa asioita, jotka opiskelijalle eivät välttämättä muuten avaudu helposti.

– Minusta on kiehtovaa se, miten erityyppisistä taustoista sävellyskoulutukseen haetaan. Olen oppinut omilta opiskelijoiltani valtavasti asioita sellaisesta musiikista, jota en itse tunne. Monia omia ennakkoluuloja on pitänyt vetäistä vessanpöntöstä alas.

– Meillä on hyvin erilaiset lähestymistavat musiikkiin. Tietyllä tavalla täytyy lähteä opiskelijan lähtökohdista. Se ei ole kauhean helppo yhtälö. Kuule, minä sävellän -pedagogiikassa on paljon sellaista, mikä minulle avasi oman opettajuuden lukkoja, samoin kuin keskustelut sävellysopettajakollegoiden kanssa. Minna Leinonen on ollut minulle tärkeä hahmo sävellyspedagogina ja säveltäjänä, ja hän on kehittänyt sävellyspedagogiikkaa huikealla tavalla.

Lyytikäinen nostaa esille myös lasten ja nuorten sävellysopetuksen parissa töitä tehneet Tapio Lappalaisen ja Sanna Ahvenjärven sekä Markku Klamin.

– Tuntuu, että sille opetukselle on valtavasti kysyntää. Mielestäni on hyvä, että on pystytty murtamaan sitä pähkähullua ajatusta, että pitää osata valtava määrä asioita ennen kuin saa edes ajatella musiikkia. Jos joku 1700-luvulla sävelsi 8-vuotiaana merkkiteoksen, mikä estää, ettei se sama voisi tapahtua 2000-luvullakin? ihmettelee Lyytikäinen.

Kuuntele Pasi Lyytikäisen sävellykset Divine Lanterna ja Folkless Song.

Lapsuudessaan Pasi Lyytikäinen soitti kesätyökseen haitaria junissa. Kuva: Pasi Lyytikäisen arkisto

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua