Kuukauden säveltäjä: ”Jos yleisö ei totu kuulemaan uutta musiikkia, sillä ei ole mahdollisuutta pysyä kehityksen mukana. Oman ajan ilmaisu tuntuu silloin vieraalta”, Minna Leinonen sanoo. Säveltäjän mielestä esimerkiksi sinfoniakonserttien ohjelmiin olisi hyvä mahduttaa yksi tai kaksi aikamme teosta.

Kikka Holmberg, teksti
Emil Bobyrev, kuvat

Pirkkalasta kotoisin olevan säveltäjän Minna Leinosen kotona musisoitiin paljon. Leinosen isä oli harrastajamuusikko ja hänen isänsä puolestaan pelimanni ja soitinrakentaja. Leinosen tie säveltäjäksi on kulkenut soitin- ja teoriaopintojen kautta. Hän opiskeli PIRAMKissa ensin vuoden Sakari Vainikan oppilaana ja siirtyi sitten Jouni Kaipaisen oppilaaksi.

– Jouni sanoi jossain kohtaa, että kyllä susta säveltäjä saadaan. Itse epäröin vielä siinä vaiheessa. Teoria ja opettaminen tuntuivat omemmilta.

– Olin aivan opintojeni alussa, kun Jouni junaili minulle Tampere Filharmonian tilauksen. Tuntui, että jos pystyn tekemään orkesteriteoksen, voin luottaa siihen, että säveltäminen kantaa. Orkesteriteos Kha sai kantaesityksen 2006 ja sen jälkeen päätin, että tätä tehdään, kertoo Leinonen uransa alkuvaiheista.

Kaipaisen lisäksi Leinosen opettajia olivat Veli-Matti Puumala ja Eero Hämeenniemi Sibelius-Akatemiassa ja Hannu Pohjannoro TAMKissa.

– Olin kahdella opettajalla ja kahdessa oppilaitoksessa yhtä aikaa. Se oli tosi antoisaa. Oikeastaan herkullisimpia tilanteita olivat juuri ne, jolloin opettajat sanoivat samasta kohdasta eri asioita. Siinä tajusin sen, että tämä työ todella on subjektiivista ja kyse on valinnoista: ei ole yhtä oikeaa ratkaisua, vaan säveltäminen on aina heijastumaa persoonallisuuden läpi. Se oli iso oivallus ja vapautti ilmaisua, koska tajusin sen, etten voi tehdä väärin.

Kaikki opettajat ovat tuoneet Leinosessa esiin erilaisia asioita.

– Jouni oli yleissivistäjä. Aina oli referenssiteoksia, joita hän kehotti tutkimaan. Hänen tietämyksensä ei rajoittunut pelkästään musiikkiin, vaan hänellä oli laaja kulttuurihistoriallinen tuntemus. Hän ei niinkään puuttunut yksittäisiin säveliin, vaan maalasi isommalla pensselillä.

– Hannu oli huomattavasti analyyttisempi ja yksityiskohtaisempi ja meni pieniin rakenteisiin. Häneltä opin paljon sävellystekniikkaa: miten materiaalia voi käyttää, muunnella ja kehitellä.

– Eero taas kannusti minua improvisoimaan ja varioimaan materiaalia sekä lähtemään Intiaan, jotta näkisin toisenlaisen kulttuuriperinnön. Olin siellä kolme kuukautta, kävin laulu- ja rytmitunneilla, opettelin tabloja ja ragoja. Se avarsi käsitystä siitä, mitä kaikkea musiikki voi olla ja miten sitä voi lähestyä, mutta se oli vain kurkistus. Siihen kulttuuriin synnytään – siihen pitäisi kasvaa sisään.

– Veli-Matti oli opettajistani kokonaisvaltaisin ja myös tarkin. Hän puuttui yksittäisiin säveliin, mutta toisaalta antoi kokoa ajan enemmän siimaa, jotta oma persoonallisuuteni näkyisi. Tiettyä vapautta osoittaa sekin, että hän antoi aloittaa ”kaikkein pyhimmästä”: menin nimittäin hänen oppilaakseen Kha-vaiheessa. Yleensä opettajat aloittavat tosi pienestä: tehdään soolokappale tai korkeintaan duo, mutta minun ensimmäinen kappaleeni oli orkesteriteos. Se oli minulta silloin valtava ponnistus.

Aiheita aarniometsistä ja arjesta

”Aloitan ideoimalla minkälaisia tekstuureja, sointeja ja värejä haluan käyttää ja teen yleensä luonnoksia. Siirryn sitten harmonioihin ja motiiveihin, kerään ja kategorisoin asioita ja karaktäärejä ja luonnostelen laajempia tunnelmia.”

Leinonen havainnollistaa sävellysprosessin alkuvaiheita kaivamalla esiin A3-kokoisen lehtiön, joka on täynnä kiehtovia merkintöjä ja kuvioita.

– Aloitan ideoimalla minkälaisia tekstuureja, sointeja ja värejä haluan käyttää ja teen yleensä luonnoksia. Siirryn sitten harmonioihin ja motiiveihin, kerään ja kategorisoin asioita ja karaktäärejä ja luonnostelen laajempia tunnelmia.

– Sen jälkeen alan hahmotella muotoa aikajanalla ja samalla soitan harmonioita pianolla. Sitten siirryn koneelle. Jos alan kirjoittaa kappaletta suoraan nuotinnusohjelmalla, se saattaa kahlita ajattelua. Paperilla kappale voi vielä elää.

– Mitä paremmin olen saanut kerättyä yksityiskohtia, jotka elävät ajassa ja jotka on sidottu jonkinlaiseen aikajanaan, ja mitä yksityiskohtaisemmin saan ne soimaan mielessäni ennen kuin menen koneelle, sitä tyytyväisempi yleensä olen lopputulokseen.

Leinonen on huomannut, että elinympäristö vaikuttaa paljon siihen, mitä hän haluaa säveltää.

– Helsingissä asuessani työmatka metrolla tai ratikalla sai aikaan sen, että työhuoneelle päästyäni olin valmiiksi kaupungin urbaanien äänimaisemien sykkeessä. Se taas väistämättä vaikutti siihen, mitä halusin kirjoittaa.

Leinosen palattua Tampereelle kolmentoista pääkaupungissa asutun vuoden jälkeen suurin osa hänen teoksistaan on saanut impulssin jostain luontoaiheesta tai -ympäristöstä.

– Työmatkani kulkee nyt maailman suurimman soraharjun poikki. Metsän tuoksu ja rauha sekä luonnon läheisyys tuntuvat paljon läheisemmiltä kuin urbaani ympäristö.

Pian Tampereelle muutettuaan Leinonen ryhtyi työstämään Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin tilauksesta jousiorkesteriteosta nimeltä Kaarne.

Kaarne ponnistaa aarniometsien puiden narinasta ja korpista – kaarne on vanha nimi korpille – sekä itse kaarne-sanasta, josta tulee mieleen myös puun kaarna. Teoksessa välittyy ehkä myös huoli aarniometsien katoamisesta. Suomessa on vanhoja luonnontilaisia metsiä alle viisi prosenttia ja niistä alle puolet on suojeltuja. Aarniometsiä on muutama promille. Se on todella katoava elinympäristö, jota pitäisi suojella enemmän.

Toisenlaista maailmaa edustaa Haamuratikka, joka pyöri Koskipuistossa Tampereen 240-vuotisjuhlien kunniaksi. Teos on jatkoa vuoden 2016 Tampere Biennaleen Jussi Suonikon kanssa tehdylle julkisen liikenteen puolesta puhuvalle Tram Trip -teokselle. Tekstilähtöinen on puolestaan Hanna Weseliuksen romaaniin Alma! perustuva kamariooppera, joka esitetään keväällä Tampereella.

Myös arki ja perhe-elämä kuuluvat musiikissa, muun muassa huilulle ja perkussiolle sävelletyssä kappaleessa Hush, jonka Leinonen on säveltänyt kotona nuorimman tyttären ollessa alle kaksivuotias.

– Välillä lauloin tuutulaulua ja välillä sävelsin ja ajattelin sitten, että annan elinympäristön ja olosuhteiden vaikuttaa musiikkiin. Kappaleessa kuuluu katkelma Brahmsin tuutulaulua, joka keskeytyy jatkuvasti.

Kuulija saa luoda sävellyksen merkitykset

Huikealta kuulostaa defunensemblen kymmenvuotisjuhlatilaus, jonka Leinonen valmistaa mediataiteilija Heta Kuchkan kanssa.

– Kukin defunensemblen viidestä muusikosta vie meidät lempipaikkaansa – Nuuksioon, Kallioon, merimaisemiin, Lintsille, Taivaskallion bunkkereille – ja improvisoimalla maisemalle antaa sille takaisin jotain, mitä on siltä saanut. Minä poimin improvisoidusta materiaalista jotain heidän installaatioonsa ja käytän sitä. Heta puolestaan kuvaa, kun he soittavat valmiin teoksen takaisin omalle lempipaikalleen.

Leinonen korostaa, että ei ota musiikillaan kantaa, vaan tekee sitä, mikä hänelle itselleen on merkityksellistä. Kuulijat saavat ottaa sen vastaan omista lähtökohdistaan ja luoda omia merkityksiään.

Esimerkkinä musiikin vaikutuksesta Leinonen kertoo kappaleestaan nimeltä Sirri. Sirri on joidenkin tutkimusten mukaan ensimmäinen laji, joka tulee Suomesta kuolemaan sukupuuttoon tunturien pusikoituessa niin, että sirrin pesintäala kapenee ja häviää. Sirrin kantaesityksen jälkeen Musica Novassa erään muusikon äiti tuli sanomaan, että ensimmäistä kertaa hän tajusi ilmastonmuutoksen tunnetasolla.

– Minusta se oli tosi hienoa. Olen miettinyt paljon, kannattaako kappaleita nimetä tai antaa niille ulkomusiikillisia tarttumapintoja, mutta koska nykymusiikki voi olla vaikeaa vastaanottaa, niin mikä tahansa, mikä voi hälventää sen abstraktisuutta, on hyvä asia – jollei se ole päälleliimattua vaan kumpuaa siitä, mitä säveltäjä on ajatellut.

Yhteistyö muusikoiden kanssa on tärkeä osa säveltäjän työtä. Soittajien kanssa kokeillaan, mikä on mahdollista ja mikä ei – tehdään muutoksia ja muokataan sävellystä niin, että se toimii parhaalla mahdollisella tavalla.

– Kokeillessa minullekin tulee uusia ideoita. Yhdessä tutkien löytyy aina jotain uutta, mitä ei olisi tullut ajatelleeksi.

Yhdenvertaisesti säveltäen

Vuoden 2019 Leinonen on työskennellyt Pirkanmaan kulttuurirahaston yksivuotisen apurahan turvin. Tammikuusta alkaen hänelle on myönnetty Taiken kolmevuotinen apuraha. Säveltämisen lisäksi hän opettaa sävellystä muutaman tunnin viikossa. Arkeen kuuluvat myös luottamustoimet, joita naispuoliselle säveltäjälle – kiintiönaiselle – kertyy todella paljon.

– Kollegiaalisesti ammattikunnassa säveltäjien kesken vallitsee tasa-arvo. En ole kokenut muuta kuin kannustavaa kollegiaalisuutta.

Yleisemmällä tasolla asiat ovat toisin.

Suomen Säveltäjät ry:n jäsenistä lähes neljännes on vuoden 1975 jälkeen syntyneitä naispuolisia säveltäjiä. Naispuolisten säveltäjien asema konserttiohjelmistoissa on kuitenkin vähäinen, vain muutama prosentti, kuten muun muassa Marjukka Malkavaaran selvitys Tasa-arvoinen klasari kertoo.

Leinonen on ollut mukana luomassa Yhdenvertaisesti säveltäen -hanketta, joka pyrkii vaikuttamaan myönteisesti taidemusiikin säveltämisen alan rooli- ja työnjakoihin, asenteisiin ja mielikuviin. Hankkeessa tehdään tutkimusta ja tutkimukseen perustuvaa kehittämistyötä, joka kohdistuu alan koulutukseen ja pedagogisiin käytäntöihin.

– Sävellystunneilla musiikkiopistoissa käy puolet tai jopa suurin osa tyttöjä, mutta silti enimmäkseen pojat hakeutuvat ammattiopintoihin. Olen muutaman sävellyspedagogikollegan kanssa miettinyt paljon, mitä siinä välissä oikein tapahtuu.

– Kuulin norjalaiselta säveltäjä Rebecka Ahvenniemeltä, että Norjassa on nuorille naisille suunnattu projekti, jossa heitä kannustetaan hakemaan sävellysopintoihin. Hankkeesta oli saatu hyviä tuloksia ja naisia on yhä enemmän hakeutunut ja päässyt sävellyksen ammattiopintoihin.

Norjalaisen projektin innoittama Yhdenvertaisesti säveltäen -hanke käynnistyi viime keväänä ja päättyy huhtikuussa 2020 konserttiin, jossa esitetään hankkeeseen osallistuneiden opiskelijoiden teokset.

Uutta musiikkia konsertteihin!

Leinosta huolettaa myös nykymusiikin vähäinen osuus konserttiohjelmissa.

– Luemme nykykirjallisuutta, ostamme nykytaidetta, seuraamme elokuva-alaa ja teatteria. Miksi ei musiikki yllä samalle tasolle?

– Entisaikoina konserteissa soitettiin entisaikojen musiikkia, joka silloin oli ”aikamme musiikkia”. Nyt konserteissa soitetaan entisaikojen musiikkia, joka on meille entisaikojen musiikkia. Menneiden vuosisatojen yleisö tottui oman aikansa musiikkiin ja myös meidän aikamme taidemusiikkiyleisö tottuu menneiden vuosisatojen musiikkiin.

– Jos yleisö ei totu kuulemaan uutta musiikkia, sillä ei ole mahdollisuutta pysyä kehityksen mukana – oman ajan ilmaisu tuntuu silloin vieraalta, toteaa Leinonen, jonka mielestä esimerkiksi sinfoniakonserttien ohjelmiin olisi hyvä mahduttaa yksi tai kaksi aikamme teosta.

Leinonen puhuu myös kritiikin ja kulttuurijournalismin merkityksestä.

– Kulttuurista ei voi kirjoittaa liikaa. On kulttuurillisen hyvinvoinnin ja sivistyksen merkki, että palstatilaa annetaan asiantuntijalle. Toivon, että kritiikkiä kirjoitetaan, sillä sen kautta kulttuuri tulee näkyväksi ja yleisön on helpompi löytää tapahtumiin.

– Henkilökohtaisella tasolla hyvästä kritiikistä tulee hyvä mieli joksikin aikaa ja huonosta paha mieli aika pitkäksi aikaa, mutta kumpikaan ei varsinaisesti vaikuta siihen, mitä teen. Totta kai sitä joskus miettii, onko kritiikissä jotain, mistä voisi oppia. Ennen kaikkea on kuitenkin oltava itselleen rehellinen siinä, mitä tekee.

Kuuntele Minna Leinosen sävellyksiä täältä.