Juhani Ahvenjärvi. Kuvat: Ulla-Maija Svärd

Päivi Vasara, teksti
Ulla-Maija Svärd, kuvat

Me tapaamme runoilija Juhani Ahvenjärven kanssa Kalkun Pubissa. Siihen on montakin syytä.

– Asuin pubin yläkerrassa 12 vuotta. Oikeastaan se oli pitkälti työhuone, sillä oleskelin paljon vaimoni Annen luona. Pubin miljöö on minusta hieno. Baarissa on syntynyt myös tekstiä siellä istuessani.

Ahvenjärvi on mukana runoilijanelikossa, joiden tuotantoa esitellään tänä vuonna Kulttuuritoimituksen Viikon runo -juttusarjassa. Ahvenjärveä ei ollut mitenkään vaikea houkutella mukaan.

Formalismi puhuttelee

Runoilijana Ahvenjärveä puhuttelee formalismi, koska hän ei halua keksiä kieltä uudelleen, eikä hän halua olla kokeellinen kielen uudistaja. Hänelle sisältö on olennainen asia.

– Tärkeää on ihmisen ja luonnon yhteys. Usein runoissani jokin kiila iskee tähän väliin, vaikkapa auto, teollisuus tai muu efekti tunkeilee häiritsevästi. Tästä on tullut tavaramerkkini ja yritän välttää, ettei siitä tule maneeri ja etteivät kirjani muistuta liikaa toisiaan.

Me tapaamme baarissa, koska sielläkin on runoja syntynyt. Juhani Ahvenjärvi esittelee mieluusti Kalkun Pubia, jolla on perinteitä vuodesta 1974.

Ahvenjärvi tietää, että hänen omintakeisella tyylillään ei hankita uusia faneja, mutta hän on voittanut lukijoita puolelleen pysyvästi banaalilla kirjoitustavallaan. Joillekin ammattikriitikoille ”junttimainen” tyyli on karvas pala.

– En voi sille mitään, että kirjoitan sekä proosaa että runoja toteavalla tyylillä.

Uusi käsikirjoitus on alussa. Sen etenemisen tahtia Ahvenjärvi ei halua arvailla. Tästä käsikirjoituksesta on Viikon runo –sarjassa mukana yksi runo.

Kutsumus ja intohimo

Lapsuuden asuinpaikalla Lintuviidalla on merkitystä sille, miksi Juhani Ahvenjärvestä tuli runoilija. Hänen perheensä muutti keskustasta keskelle metsää aravarivitaloihin, kun poika oli viiden. Yhteisössä oli sata lasta.

– Kun asunto-osakeyhtiö täytti 50 vuotta, minut pyydettiin lukemaan tekstejäni juhlaan. Oli erikoista nähdä vanhempieni ikäisiä lasten vanhempia, ja me lapset olemme liki kuusikymppisiä, Ahvenjärvi kertoo.

– Lapsuuden ympäristöni oli eräänlainen kollektiivi. Lintuviidasta menin armeijaan.

Juhani Ahvenjärvi on asunut länsi-Tampereella jo lapsena. Tätä nykyä koti on Kalkussa. Metsät ovat lähellä ja ne ovat hänelle tärkeitä.

Kovin kaukana Lintuviidasta hän ei asu nytkään. Vaimon kanssa kahdestaan hän asuu kerrostalossa Kalkussa. Vieressä on metsä, puro, Myllypuron luonnonsuojelualue, Mustavuori ja Pyhäjärvi ovat lähellä.

Ne ovat tärkeitä asioita, eikä Ahvenjärvi käy juuri koskaan Tampereen keskustassa. Kaupungin ylpeydellä eli ratikalla hän ei ole vielä kulkenut lainkaan.

– Runojen kirjoittaminen on minulle kutsumus ja intohimo. Kaikki elämässäni pyörii sen ympärillä.

Kirjoittamisen pakko

Kirjoittamisen pakko iski runoilijaan 1990-luvun lamassa, joka masensi koko Suomen. Samana vuonna 1992 julkaistiin antologia, jossa hän oli mukana, ja esikoiskokoelma Hölkkä.

– Tiesin, että minun oli pakko kirjoittaa räväkkä esikoiskirja, jotta erottuisin joukosta kovassa kilpailussa julkaisusopimuksista. Kirjoitin provosoivasti vastaan lyyristä jähmeää tyyliä. Enää en ole kovinkaan ylpeä niistä teksteistä, koska ne tuntuvat osittain vitseiltä.

Runo kietoutuu kuvataiteeseen

Runoilija joutuu olemaan joka ainoa kerta nöyränä sen suhteen, saako kustannussopimuksen.

– En ole kustantajalleni Päätalon veroinen rahan tuoja, jolla kustantaja tienaisi. Kustantajalle runous on useimmiten mesenaatin työtä ja tuottaa tappiota.

– Olin jo unohtanut antologiaan lähettämäni tekstin, kun kustannustoimittaja Silja Hiidenheimo soitti ja kysyi, onko minulla lisää tekstejä. Hän oli pitänyt runoistani. Minulla oli, ja kevään mittaan tein lisää.

Runoilija ei käy keskustassa kovinkaan usein, sillä Kalkussa palvelut ja luonto ovat lähellä.

Tätä kahden kirjan vuotta 1992 edelsi pitkä ja kivulloinen yrittämisen aika suurten kustantamojen kanssa.

– Minulla kävi säkä. Niinä vuosina, kun sain hylkyjä, olin oppinut karsimaan tekstiäni.

– Runous on taiteen monipuolisin ilmaisumuoto, joka yhdistyy kuvataiteisiin. Runo ja kuvataide kietoutuvat yhteen, kun runo onnistuu. Tämä on harvinaista ja paljon päätyy tekstejä roskakoriin.

Risto Ahdin opissa

Juhani Ahvenjärvi on tietoinen siitä, että hänen toteavalla estetiikallaan osa lukijoista karsiutuu pois.

– Kirjoittamiseni on sikäli ristiriitaista, että samalla kun pyrin luomaan aika romanttisia kuvia ja tilanteita, käytän kuitenkin formalistista ja toteavaa kieltä. Tämä on ollut alusta asti pääteemani.

Ahvenjärvi on ollut runoilija Risto Ahdin yksityisoppilas. Ahti pyysi oppilastaan kokeilemaan monia tyylilajeja. Aika pian hän oivalsi, että Ahvenjärvelle sopii puisevan toteava ote. Ahti kehotti oppilastaan lukemaan Elmer Diktoniuksen kirjan Janne Kuutio. Romaani ilmestyi alun perin ruotsiksi vuonna 1932 ja tekijän itsensä suomentamana vuonna 1946.

– Minulla on aika subjektiivinen kenttä, joka on vieras monelle.

Tässä tuotantoa, päällimmäisenä uusin kokoelma. Kustantajaa on kiittäminen siitä, että kirjat ovat jo esineinäkin kauniita.

Hyvässä luomisvaiheessa

Tällä hetkellä luominen sujuu Ahvenjärveltä ja hän odottaa kevään tuomaa piristystä. Tyhjän paperin kammo on tuttu asia. Alkuvuodesta on raskasta yrittää vakuuttaa apurahojen jakajille omaa tekemisensä painoarvoa.

– Uudistuminen on pakollista, koska samaa ei kestä lukija, ei kustannustoimittaja eikä itse. Se on ahdistavaakin, että tulosta pitää tulla. On julkaistava vähintään kerran viidessä vuodessa, jos haluaa turvata edes pienen elannon apurahoilla, Ahvenjärvi sanoo.

– Itsensä elättäminen on suoraan sanoen kusinen paikka, jos luomisvoima on laimeassa kohdassa. Laimeassa vaiheessa oma kirjallinen ylpeys latistuu. Se on yksi vaihe elämää, kun tekstiä ei irtoa. Runojen tekeminen on yksinäistä, siinä on ihan yksin.

Kirjoittamisen lukon kanssa käy niin, että mitä enemmän jännittää, sitä kauemmas teksti karkaa.

– Olen ollut runoilija 30 vuotta ja sanon, että tämä on henkisesti vaativa työ. Ei siinä muu auta kuin mennä metsään välillä. Välillä ryyppään liikaa, mutta sillä ei ollut vakavia seurauksia. En kyllä kenelläkään mainosta alkoholin vaarattomuutta.

Viikon runo -sarja alkaa helmi-maaliskuun aikana. Sarjan idean jalostamisessa on ollut suurena apuna Erkki Kiviniemi.

Juhani Ahvenjärvi

Syntynyt 25.11.1965 Tampereella, jossa myös asuu.

Opettanut luovaa kirjoittamista Sampolan työväenopistossa kolme vuotta ja vuoden Tampereen yliopistossa. 1990-luvun lama kohteli kaltoin työväenopiston taiteellisia aineita ja mieluisa työ jäi siihen.

* *

Tuotanto

• Hölkkä (Tammi, 1992)
• Viivoitettu uni (Tammi, 1996)
• Kahvin hyvyydestä (SanaSato, 1997)
• Yhä kiihtyvä tauko (Teos, 2005)
• Liituvarjo (Teos, 2010)
• Ilmakuva osuu joka oksaan (Teos, 2014)
• Maitovalas vatsa täynnä mandariineja. (Teos, 2018)
• Autotta Tampereen reunalla (Teos, 2021)

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua