Avajaisnäytös Olympion-elokuvateatterissa. Kuva: Motion Team / Vassilis Ververidis & Toni Theodorakis
ELOKUVA | Elokuvafestivaalin hyötysuhde on useimmiten huono: on katsottava määrättömästi elokuvia, jotta näkisi edes jotain hyvää tai jollain tapaa kiinnostavaa. Niitä ei-niin-mestariteoksiakin on nähtävä, jotta tietäisi, mikä on hyvää.
”Father Mother Sister Brother jätti jälkeensä sellaisen epämääräisellä tavalla hyvän olon kuin parhaat elokuvat yleensäkin tekevät.”
Antti Selkokari, teksti
Pohjois-kreikkalainen Thessalonikin kaupunki isännöi 66. kertaa kansainvälistä elokuvafestivaalia lokakuun lopusta marraskuun alkuviikoille (30.10.–9.11.2025). Festivaali esitti kaiken kaikkiaan 278 pitkää ja lyhyttä elokuvaa.
Tänä vuonna festivaalin vieraista suurin nimi oli Isabelle Huppert. Kansainvälisistä vieraista paikalla oli myös esimerkiksi independent-elokuvien elokuvaaja Frederick Elmes.
Kreikkalaisia elokuvia festivaali esitti totutun runsaasti: ohjelmistossa oli 32 pitkää ja 30 lyhyttä kreikkalaista elokuvaa.
* *
Kansainvälisen kilpasarjan ja kreikkalaisosuuden lisäksi festivaali oli pullollaan erikoissarjoja ja kunnianosoituksia, joista sisällöltään erikoislaatuisimpiin kuului ranskalaispariskunta Héléne Cattet’n ja Bruno Forzanin töitä esittelevä sarja.
Cattet & Forzani aloittelivat 1990-luvulla itsenäisesti tuotetuilla lyhytelokuvilla ja heidän ensimmäisen pitkän elokuvansa Amer (2009) kuvaillaan olevan postmoderni kunnianosoitus italialaisille kauhu- ja trillerielokuville eli ns. giallo-elokuville.
* *

Luka Sabbat ja Indya Moore veljenä ja siskona Jim Jarmuschin Father Mother Sister Brother -elokuvassa. Kuva: Yorick Le Saux
Festivaali täräytti parasta laatuaan jo avajaisnäytöksessä, jossa esitetty Jim Jarmuschin Father Mother Sister Brother jätti jälkeensä sellaisen epämääräisellä tavalla hyvän olon kuin parhaat elokuvat yleensäkin tekevät.
Father Mother Sister Brother on perhesuhteista kertova episodielokuva. Maailmanensi-iltansa elokuva sai jo elokuun lopulla Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti festivaalin pääpalkinnon, Kultaisen leijonan.
* *
Kolmeen osuuteen jakautuvan elokuvan ensimmäisessä osuudessa Adam Driverin ja Mayim Bialikin esittämät veli ja sisko tapaavat iohonkin kauas ihmisten ilmoilta muuttaneen isänsä (Tom Waits).
Father Mother Sister Brother -elokuvan näytösmäiset episodit kertovat toisistaan etääntyneistä perheenjäsenistä ymmällään sen edessä, miten niin kaukaisilta ja kaikesta huolimatta läheisiltä tuntuvat ihmiset voivat olla sukua keskenään. Jarmuschin elokuva menisi kerta kaikkiaan pilalle tarkoista juoniselostuksista, siksi sitä ei tehdä tässäkään.
Jarmusch tekee Father Mother Sister Brother -elokuvassa sitä, mitä hän on aina tehnyt, vapaamuotoista elokuvaa, joka antaa katsojilleen tilaa hengittää vapaana kuoliaaksi viimeistellyn Hollywood-kontentin otteesta.
* *
Festivaalin muista elokuvista kiintoisimpiin kuului kreikkalaisen Tassos Gerakinisin ohjaama Rooster, jossa Ateenan kaupungintalon vahtimestarina työskentelevä Argiris-niminen tavis tahtoo pojalleen parempaa elämää, jota uskoo pojalle koituvan opiskelusta yksityiskoulussa, koska Argirisin mukaan yksityinen koulu on ”ihan toista kuin julkinen koulu, missä opettajat vastustavat arvostelua ja online-opetusta”.
Argirisin vaimo tahtoo lapsen julkisen puolen kouluun kuten kaikki muutkin lapset. Mutta mies inttää, että ”vain paras on lapsellemme kyllin hyvää”.

Vahtimestari, perheenisä ja aviomies Argiris (Nikos Kasapis) haaveilee vallasta ja vauraudesta elokuvassa Rooster. Kuva: DECA Productions
Rooster nostaa komediansa aiheeksi tavallisista tavallisimman miehen, joka uskoo olevansa muita aika paljonkin parempi. Se näkyy siinä, miten Argiris komentelee kaupungintalolle tullutta ruokalähettiä ja haaveilee rikastumisesta muiden kustannuksella. Tosiasiassa Argiris on pohjimmiltaan muiden käskyttämisestä uneksiva fasisti, mitä hän ei myönnä itselleenkään.
Roosterissa olisi ollut ainekset huimaan parodiaan etuoikeutetuksi itsensä tuntevasta keskiluokasta, mutta koko jutun luiskahtaminen tv-melodraamaksi pilaa elokuvan.
* *
Puolitiehen jääneistä, mutta silti kiinnostavista elokuvista merkillisimmäksi nousi puolalaisen Michal Ciechomskin Kingdom. Se on dystopia autioituvasta maasta, jossa skinhead-joukkiot hallitsevat. Skinit sanovat puolustautuvansa neobarbaareiksi kutsuttuja maahantunkeutujia vastaan.
Elokuva on ottanut mottonsa kreikkalaisrunoilija Konstantinos Kaváfisin kuuluisimmasta runosta, jossa kysytään: ”Mitä meillä olisi, jos meillä ei olisi barbaareja?”

Puolalaisen Krolestwo-elokuvan (Kingdom) primitiivisesti elävillä skinheadeillä ei ole kuin toisensa. Kuva: Black Photon / Pawel Grabarek
Kingdom kuvaa skinijoukkionsa aggressiivista teknoa tanssivina, sadistisen väkivaltaisina primitiiveinä. Ohjaaja Ciechomski on saanut skinhead-joukkionsa käyttäytymään, liikkumaan ja elehtimään kuin se olisi yksi iso kollektiivi, jolla on yksi yhteinen aivo, mikä tekee siitä jotenkin petomaisen. Yksilöllisyyttä ei joukossa ole.
Tässä esikoispitkänsä ohjaaja on yrittänyt roimasti liikaa, mutta on kyllä saanut paljon kasaankin. Näkemystä on ja lopputuloksena kiehtova elokuva.
Dystopiakuvauksena Kingdom on vaikuttavimmasta päästä. Ohjaaja peukuttaa yleisökysymykselle, jossa hänen elokuvaansa verrataan Pier Paolo Pasolinin elokuvaan Salò, joka tunnetaan suomenkielisellä nimellä Sodoman 120 päivää (1975).
* *
After Dreaming olisi voinut olla hieno elokuva, mutta esikoiselokuvan ohjaajalle tyypillisesti armenialais-yhdysvaltalainen Christine Harfoutounian yrittää liikaa. Hän ahtaa yhteen elokuvaan kaikki tärkeimmät asiansa: ahdistavan militarismin, kirkon, armeijan ja valtion yhteispelin, jotta Kaukasuksen vuoristoseudun naisista saataisiin synnytyskoneita tekemään lisää sotilaita. Paljon raivoisia tunteita, mutta ilman kontekstia. Tekijä on niin rakastunut elokuvansa kuviin, ettei saa lopetettua elokuvaansa ajoissa.
Tämänvuotinen Thessalonikin elokuvafestivaali keräsi ennätysyleisön, kaikkiaan 92 000 katsojaa ja kävijää eri tapahtumissa.
Lisätietoa Thessalonikin elokuvajuhlien kotisivuilta.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Hyvän tahdon lähettiläs oppi, ettei auttaja saa itkeä autettavan kurjuutta – arviossa Laula minulle Arja
ELOKUVA | Marko Tallin ohjaama dokumenttielokuva kertoo laulaja Arja Saijonmaasta, joka ottaa ihmiset huomioon ja rakastaa matkustamista ja musiikin esittämistä.
Tragikomedia muistuttaa siitä mihin parisuhteessa ei pidä jämähtää – arviossa The Invite
ELOKUVA | Olivia Wilden ohjaaman elokuvan teemana on Oscar Wilden ajatus: ”Ihmisen pitäisi aina olla rakastunut, siksi ei koskaan pitäisi mennä naimisiin”.
Teiniseksiä ja kauhua leirikeskuksessa – arviossa Teenage Sex and Death at Camp Miasma
ELOKUVA | Sekoitus 1980-lukuista teinislasherleffaa ja nykypäivän seksuaali-identiteettiä pohtivaa aikuiselokuvaa vangitsee hypnoottisuudellaan, kun sille antaa aikaa.
Supersankarielokuvasta Spider-Man: Brand New Day ei tullut upouutta, mutta vanhaan nojaten mennään
ELOKUVA | Supersankareista hauskimmasta on tullut yksinäinen työnarkkari. Uusimman Hämähäkkimies-elokuvan sankari on tunne-elämältään kuin pahainen koulupoika.



