Kuin kuvastimessa #53: Lake Mungo (2008)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

Lake Mungo. Australia, 2008. Ohjaus ja käsikirjoitus: Joel Anderson. Pääosissa: Rosie Traynor, David Pledger, Martin Sharpe, Talia Zucker.

Kauhuelokuvassa käsitellään tabuaiheiden avulla poliittisesti ja yhteiskunnallisesti merkittäviä asioita. Tämä tehdään lähes poikkeuksetta symboliikan tasolla. Toisaalta kauhulla on paljon tekemistä myös komedian kanssa, kumpikin luottaa ilmaisukeinoissaan groteskiin ja sen kykyyn viihdyttää katsojiaan kuin kävijöitä friikkisirkuksessa.

Tällaisesta monitahoisuudesta huolimatta henkilökohtainen ja traaginen, riipaiseva elämänkokemus on genressä vähemmän edustettuna. Kenties se johtuu kauhun markkina-arvosta viihteenä. Harva kauhulla aivonsa nollaava fani haluaa katsoa mitään masentavaa tai turhan monisävyistä. Uusin Terrifier pyörimään vaan.

Toki toisenlaisiakin, jotain muuta ja erikoista etsiviä kauhufaneja on. Tutumpia nautintoja etsivät tossunkuluttajat ovat silti ylivoimaisesti isoin katsojasegmentti, jota tuotantoyhtiöt tavoittelevat. Ilman tauno- ja tiinatavallista elokuva ei voi menestyä eli tuottaa rahaa. Ja näin on tietenkin kaiken kulttuurin tapauksessa, ei vain kauhun tapaisen nichen.

Australialaisen Lake Mungon kaltaisilla elokuvilla ei ole varsin laajasta arvostuksestaan huolimatta koskaan mahdollisuutta saada muiden kuin kulttuurista ja taiteesta laajemmin kiinnostuneiden elokuvaharrastajien huomio. Sen sijaan ne kauhufanit, jotka sattuvat katsomaan joskus myös muita elokuvia, tuskin antavat teokselle paljon painoarvoa. Kauhua välttävät taas eivät elokuvaa katso, vaikka kävisi mitä. Se on sääli, sillä Lake Mungolla voisi olla annettavaa juuri heille.

* *

Tärkein syy teoksen saamaan kritiikkiin on se, että Lake Mungossa ei ole mitään tyypillisesti pelottavaa sellaiselle, jonka mielestä kauhua ei ole mikään muu kuin sarjakuvamainen verilöyly. Elokuvassa on vain yksi (mutta jumalattoman tehokas) säikyttelykohtaus, ja sen väkivalta on hienovaraista ja arkista, ei absurdia. Näin Lake Mungo on lähestyttävä myös sellaiselle, jota kauhu normaalisti pelottaisi hurjuutensa tähden ja joka kaipaa emotionaalista yhteyttä näkemäänsä. Samalla se on useampia kauhuelokuvia häiritsevämpi kaikessa monitasoisuudessaan.

Lake Mungo on mokumentti, eli se esittää olevansa dokumentti, vaikka on fiktiota. Useimmat sen näyttelijät ovat tuntemattomia suuruuksia tai tekijätiimin sukulaisia ja ystäviä, siis täysiä amatöörejä. Roolisuorituksista on saatu mahdollisimman aitoja luonnostelemalla henkilöhahmot tarkasti etukäteen ja antamalla näyttelijöiden improvisoida vapaasti kameran edessä. Antaumuksesta kertoo, että jotkut henkilöistä saattavat silti vilahtaa ruudulla vain muutaman hetken.

Tarkalleen ottaen elokuva esittää olevansa true crime -filmi, jossa seurataan Palmereiden perheen suruaikaa heidän tyttärensä Alicen (Talia Zucker) kuoltua tapaturmaisesti. Onko perheen nimi viittaus Twin Peaksiin? Kenties, sillä pinnalta katsoen selkeään kuolintapaukseen liittyy muita, mystisempiä puolia.

* *

Kilttiä elämää viettänyt Alice on kuin puolikaimansa Laura: hän on ollut jollain tapaa vieras jopa kaikkein läheisimmilleen. Mitä pidemmälle dokumentti etenee, sitä selkeämmäksi käy, että jokin on pielessä. Mutta mikä? Perhe etsii todisteita tyttärensä, siskonsa yliluonnollisesta läsnäolosta. Tytön muistosta, surusta, ei haluta päästää irti, joten kenties merkkejä nähdään sielläkin, missä niitä ei ole.

Mukaan sotkeutuu meedio, joka väittää kykenevänsä katsomaan tuonpuoleiseen. Perheen poika taas kertoo kuvanneensa siskonsa aaveen. Suttuiset vhs- ja kännykkävideot toimivat kuumottavana todistusaineistona. Ne ovat elokuvan tärkein kauhun ja levottomuuden synnyttäjä. Katsojan mielikuvitus käy ylikierroksilla: Näkyikö tuolla jotain? Kuulinko jotain outoa?

En halua kertoa juonesta tämän enempää. En yleensä välitä siitä spoilaanko elokuvan vai en, mutta Lake Mungosta on parasta olla lukematta liikaa etukäteen. Ei siksi, että elokuvassa olisi tajuntaa räjäyttäviä juonenkäänteitä vaan siksi, että siinä on jotain harvinaisempaa: twistit liittyvät ennen kaikkea tapahtumien keskellä olevien henkilöiden tunne-elämään. Ne ovat siis pohjimmiltaan emotionaalisia täyskäännöksiä, eivät narratiivisia.

Yksi asia on kuitenkin hyvä nostaa esiin: Elokuvassa ei mainita missään kohdassa sitä, minkä australialainen katsoja tietää jo yleissivistyksensä vuoksi. Tosielämän Lake Mungosta, joka liittyy oleellisesti Alicen elämään, on löytynyt yli 40 000 vuotta vanhoja luurankoja. Paikalla on erityinen merkitys aboriginaalikulttuurissa. Elokuva tuntuu vihjaavan hyvin, hyvin hienovaraisesti tällä seikalla olevan jokin kytkös katsojan todistamiin tapahtumiin. Näin teos nyökkää esimerkiksi Peter Weirin klassikkoelokuvaan Huviretki hirttopaikalle (1975).

* *

Lake Mungon ulkoasu on ironisen populistinen. Teos toisintaa roskaisten mutta asiallisuuden viittaan kietoutuneiden TLC- tai History Channel -dokumenttien kuvakieltä. Elokuvaa sokkona katsomaan alkava ei välttämättä ymmärrä seuraavansa fiktiota vaan jälleen yhtä sosiaalipornoteosta.

Samalla katsojan tehtävä on miettiä (fiktiivisten) dokumentintekijöiden roolia eteen levittyvässä tarinassa. Paljonko meitä manipuloidaan? Miksi meidän on nähtävä tähän suruun ja kurimukseen? Tulemmeko siitä muka paremmiksi ihmisiksi? Dokumentaristit kameran takana pyrkivät antamaan tapahtumista pohjimmaisen vastauksen. Kyse on manipulaatiosta, elämän pakottamisesta muottiin. Dokumentin tekijöiden ääntä ei koskaan kuulla eikä heitä nähdä kameran edessä, mutta heidän ratkaisunsa tuntuv at koko ajan: tarkoitus on luoda tragediasta tarinankaari.

Elämässä fiktion ulkopuolella tragedia ei ole tarina. Tragedia on kaiken loppu. Samalla elokuva kysyy epämiellyttävän kysymyksen: mitä itselleen anteeksi antaminen on? Pohjimmiltaan se on tekopyhyyttä. Itseään kohtaan osoitetulla armolla ei ole mitään muuta merkitystä kuin huonon omantunnon lepytys. Jos olet valmis siirtymään elämässäsi eteenpäin, mikä merkitys sillä on hänelle, joka on kuitenkin joutunut kärsimään vuoksesi? Kärsimään, koska olit sokea, koska et ikinä tajunnut kysyä oikeita kysymyksiä, koska et ollut hereillä.

Elävät jatkavat elämäänsä, kuolleet ovat tuomittuja käsittämättömyyteen ja unohdukseen. Vaan ei hätää. Me olemme kaikki matkalla kohti tuota samaa paikkaa.

Lake Mungo on ohjaajansa Joel Andersonin ainoaksi jäänyt elokuva, mikä on nostanut sen kulttimainetta entisestään. Vuosia myöhemmin ohjaaja teki lyhyen cameo-roolin kohua vääristä syistä (eli tekoälyn käytön vuoksi) herättäneessä kauhumokumentissa Late Night with the Devil (2023), joka on Lake Mungoa huomattavasti keskenkasvuisempi ja latteampi elokuva.

Mikko Lamberg

Lake Mungosta on olemassa monia julkaisuja. Second Sightin Blu-ray sisältää kommenttiraitoja ja muuta kivaa. Elokuva on myös YouTubessa. Elokuvasta on kirjoittanut Kulttuuritoimitukseen myös Samuli Knuuti. Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritiikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua