Kuin kuvastimessa #44: Naisen parhaat vuodet (1974)

Kuvat kuvakaappauksia elokuvasta.

Kuin kuvastimessa

Artikkelisarjassa esitellään kiinnostavia elokuvaharvinaisuuksia läpi historian ja annetaan vinkkejä niiden näkemiseen. Lue kaikki sarjan jutut täältä.

* *

A Woman Under the Influence. Yhdysvallat, 1974. Ohjaus ja käsikirjoitus: John Cassavetes. Pääosissa: Gena Rowlands, Peter Falk.

Puhun kokemuksesta: Ahdistuksesta ja pakkoajatuksista kärsivä odottaa katastrofia. Luonnollisesti tästä seuraa irrationaalista ja muita rasittavaa käyttäytymistä. Kun ahdistus tihenee, myös vainoharhaisuuden oireet korostuvat ja niitä on vaikeaa hillitä. Se taas ruokkii ahdistusta lisää.

Kierrettä on vaikea katkaista ilman lääkitystä. Nappien jälkeen rauha laskeutuu. Jos lääkkeitä ei ole eikä ole löytänyt itselleen sopivia mielikuvaharjoituksia, kaikki romahtaa. Pahinta on, ettei itseltään pääse pakoon. Silloin vain uni on siunaus.

Olen ollut aina kiinnostunut psykologiasta, joten tunnen henkilökohtaista mielenkiintoa tapaan, jolla elokuva esittää mielenterveyden kriisiytymisen. Ja petyn usein.

Elokuvataiteesta on lähes mahdotonta löytää osuvaa kuvausta oikeista mielenterveysongelmista ja niiden vaikutuksesta yksilöön ja hänen yhteisöönsä. Erityisesti Hollywood-elokuvien tapa käsitellä pään sisäisiä ongelmia on joko ulkokultainen demonisointi tai ”hihii huhuu hän olikin hullu” -tyyliset twistit, joissa elokuvan lopussa osa tapahtumista paljastuu olleen (anti)sankarin pään sisällä. Aivan yhtä vastenmielisiä ovat elokuvat, jotka ylilempeydessään selittävät mielisairauden pelkäksi erilaisuudeksi, herttaiseksi eksentrisyydeksi.

* *

Mielen sekavuustilaa kohdellaan pelkkänä juonikoukkuna, josta katsoja voi ottaa turvallisen etäisyyden ja johon laiska käsikirjoittaja voi luottaa. Samalla kipu sivuutetaan. Harva taideteos osaa katsoa mielipuolisuutta silmiin, koska se on yksiselitteisesti liian vaikeaa. Ongelmista selvinneet eivät halua käsitellä niitä enää. He, jotka eivät ole kokeneet mielensä hajoamista, eivät tiedä mitä se on. Eikä aihe myy.

Romaanipuolella Maria Vaaran (1931–92) Likaiset legendat (Gummerus, 1974) lienee yksi harvoista, joka tavoittaa mielenterveysongelmien todellisen vereslihaisuuden. Waara oli skitsofreenikko, mutta hänen teoksensa maailma on tuttu myös ahdistuksen ja pakkoajatuksen kierteessä pyörivälle ja luultavasti usealle muullekin.

On kuitenkin myös elokuvia, jotka voivat yltää yhtäläiseen voimaan. Minulle tärkein niistä on John Cassavetesin Naisen parhaat vuodet (1974). Kyseessä ei ole mikään unohdettu klassikko, mutta otan sen silti esille, koska Cassavetes on yhdysvaltalaisen elokuvan tärkeimpiä hahmoja ja Naisen parhaat vuodet hänen paras elokuvansa, joka jokaisen elokuvaharrastajan pitäisi nähdä.

* *

Gena Rowlands esittää kotirouva Mabelia, hänen miehensä Nick (Peter Falk) on sinikaulusduunari. He asuvat Los Angelesissa, alueella, jolla ei ole mitään tekemistä Hollywoodin kanssa ja kaikki tekeminen Raymond Carverin novellien kanssa.

Pariskunnalla on muutama lapsi. Perhe ja suku ovat lähellä ja läheisiä, elämä on periaatteessa tasaista. Mutta jo elokuvan alussa on selvää, että jokin on pielessä. Mabel on yliseksuaalinen, unohtaa nimiä ja puhuu mitä sattuu, käyttäytyy sosiaalisesti vieraannuttavalla tavalla, on yksinkertaisesti liikaa kaikille ja itselleenkin. Saamme kuvan, että näin on ollut jo pidemmän aikaa.

Nick, joka on Mabelin tavoin epätäydellinen ihminen, ymmärtää ja ei ymmärrä. Kun hän ei ymmärrä, hän raivoaa kaikille ja läimii vaimoaan, vaikka haluaisi lyödä ennen kaikkea itseään. Kun hän ymmärtää, koko maailma kääntyy pariskuntaa vastaan. Mabel ja Nick pyörivät toistensa ympärillä kuin kaksoisplaneetat, hehkuen kuumina, aina valmiina rysähtämään toistensa pinnalle.

Jatkuvasti äänessä olevat, toisilleen huutavat ja reuhtovat, elämää suuremmat hahmot eivät tunnu yliampuvilta. He reagoivat voimakkaasti, koska eivät ymmärrä mitä tapahtuu. Perheidyllin keskelle on iskeytynyt asteroidi, jonka jättämiä tuhoja yritetään kartoittaa. Elokuva uuvuttaa ja vaatii luonnetta katsella sitä huvikseen, mutta jokainen kerta palkitsee. Niin Rowlands kuin Falk ovat päärooleissa ilmiömäisiä, erityisesti ensin mainittu luultavasti realistisimmassa kuvassa naisen hermoromahduksesta, mitä on esitetty missään elokuvassa.

* *

Naisen parhaiden vuosien ilmestymisen aikaan oli muotia yrittää etsiä mielenterveysongelmille yhteiskunnallisia selityksiä, mieluiten kapitalismista. Psykologia oli pop, yksilöä haluttiin auttaa. Nykyisin etsintäretki on päättynyt, ja se on päättynyt yhteiskunnan voittoon yksilön kustannuksella.

On selvää, että lisääntyneet mielenterveysongelmat johtuvat yhteiskunnallisesta kehityksestä, joka on monin eri tavoin vihamielinen yksilöllistä ajattelua kohtaan. Ainoa sallittu yksilöllisyyden muoto on kulutus. Nuijimme jatkuvasti toisiamme ruotuun yhä rajummalla retoriikalla. Sen ymmärtämiseksi ei tarvita Freudia, Marxia, Engelsiä tai Jungia. Se, mikä on yhdelle tervehdyttävää yhteisöllisyyttä, on toiselle sairastuttavaa kyttäämistä. Se, mikä on kolmannelle vapauttavaa itseilmaisua, on neljännelle ahdistavaa rappiota. Ongelma on, ettei näkemysten välillä ole tasapainoa tai kunnioitusta. Ei se, että ihmiset olisivat liikaa sitä tai tätä.

Kehitystä valvovat vallanhimoiset teknologiset yritykset, jotka ovat luoneet täydelliset vempeleet sekä rajattomalle itseilmaisulle että toistemme valvomiselle: sosiaalisen median ja älypuhelimet.

Koska yhteiskuntaa ei voi muuttaa, yksilöt pakotetaan modernissa terapiassa hyväksymään asia ja selviytymään parhaansa mukaan tässä viitekehyksessä. Ne jotka eivät pysty, jäävät nalleiksi kalliolle.

* *

Kun Naisen parhaat vuodet ilmestyi, ei nykyilmapiiristä ollut vielä tietoa, matka sinne oli vasta aloitettu. Elokuvaa yritettiin pakottaa 1970-luvun muotiteorioihin. Pauline Kael, yksi eniten vahinkoa elokuvakritiikille aiheuttaneista ihmisistä, motkotti siitä, että elokuva oli kuin R. D. Laingin, aikansa tunnetun psykologin kirjoista (ja sitten siitä, että elokuvan perusteesi ei kuitenkaan ollut tarpeeksi kuin Laingin teorioista). Toiset näkivät siinä viitteitä Erich Frommin teoksiin ja ties mihin.

Cassavetesia ei kiinnostanut tällainen teoretisointi vaan ihminen itsenään, vereslihalla. Hän menee yhteiskunta-analyysia pidemmälle. Se näkyy nyt jälkikäteen paljon selvemmin. Vaikka Mabelin ja Nickin tarina on kuva sairastuttavasta maailmasta, jonka kanssa yksilö on alituisessa konfliktissa, se on samalla kertomus tilasta, jota mikään ase ei voi ratkaista. Siksi Naisen parhaat vuodet on kestävämpi elokuva kuin aikalaiskriitikkojen yritykset tulkita sitä.

Suureksi osaksi improvisoitu käsikirjoitus ei selitä tai esitä teesejä. Kuvatessaan lähipiirin vaihtelevaa (ja aina yhtä kivuliasta) suhtautumista mielenterveyden haasteisiin, Naisen parhaat vuodet on yksinomaan realistinen, ei julistamisesta kiinnostunut. Mieleeni tulee vain kaksi muuta elokuvaohjaajaa samalta aikakaudelta, jotka pystyivät yhtä vakuuttavaan sosiopoliittiseen tarkkanäköisyyteen, ja he ovat Maurice Pialat ja Rainer Werner Fassbinder.

Tärkeintä on, että kyseessä ei ole satutarina. Pieni perheyksikkö painuu yöpuulle. Emme jätä Nickiä ja Mabelia suloiseen perheauvoon, jossa kaikki on viimein hyvin. Tiedämme jonkin muuttuneen, ehkä parempaan, mutta tiedämme myös, että muutoksessa menetetään aina jotain. Ja että ongelmat palaavat ovelle kuin kapinen kulkukoira.

Mikko Lamberg

Naisen parhaat vuodet on yksi tunnetuimmista ja arvostetuimmista tässä sarjassa esitellyistä elokuvista. Elokuva löytyy muun muassa Criterion Collectionin Cassavetes-boksista. Jotenkin ihmeessä tämäkin filmi löytyy, ainakin vielä, myös Youtubesta.

Koneen Säätiö on tukenut Mikko Lambergin kirjallisuus- ja elokuvakritikkiä vuonna 2026.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua