Busanin festivaali on alansa ykkönen alueellaan – festivaali esitteli aasialaista elokuvaa laidasta laitaan

A Wild Roomer (ohj. Lee Jeong-hong) voitti useita palkintoja. Kuva: BIFF

Eija Niskanen, teksti

Busanin kansainvälinen elokuvafestivaali perustettiin vuonna 1996 ja nopeasti se syrjäytti Hongkongin festivaalin paikan Aasian johtavana elokuvafestivaalina. Tokion kansainvälinen elokuvafestivaali oli välillä kova kilpailija, mutta ei koskaan yltänyt ohjelmistonsuunnittelussaan Busanin tasolle.

Vaikka Busanissa esitetään elokuvaa kaikkialta maailmasta, ja suomalaiselokuviakin on siellä näytetty, on sen fokus aasialaisen elokuvan esittelemisessä ja markkinoimisessa. Aasia käsitetään, kuten Itä-Aasiassa on tapana, ulottuvaksi Lähi-itään saakka, eli iranilaisetkin elokuvat lasketaan aasialaisiksi.

Koronarajoitteiden jälkeen Etelä-Koreaan pääsi matkustamaan ja vajaa viikko ennen festivaalin alkamista luovuttiin saapumistestistäkin. Maskipakko on toki voimassa muun muassa elokuvateattereissa ja festivaalipaikkojen sisätiloissa.

Avajaisten punaisella matolla aasialaistähdet sentään kävelivät maskitta. Heidän joukossaan nähtiin muun muassa Parasiten tähti Song Kang-ho ja elämäntyöpalkinnon avajaisissa saanut hongkongilaisnäyttelijä Tony Leung Chi-wai. Festivaalilla esiteltiin sarja hänen tähdittämiään ja valitsemiaan elokuvia – niistä suosituin Suomessa lienee Wong Kar-wain ohjaus In the Mood for Love.

Festivaalin avajaisissa Tony Leung kohtasi innokkaan fanijoukon. Kuva: Eija Niskanen

* *

Olin itse mukana festivaalilla kansainvälisen elokuvakriitikkojen yhdistyksen FIPRESCIn juryssa yhdessä eteläkorealaisen ja taiwanilaisen jäsenen kanssa. Palkittava sarjamme oli New Currents, jossa esiteltiin 11 uransa alkupuolella olevan aasialaisohjaajan elokuvaa. Useat olivat ohjaajiensa ensimmäisiä pitkiä elokuvia. Samat elokuvat katsoi Netpac-jury, ja päädyimme palkitsemaan hieman eri kriteereillä eri elokuvat.

Sarjassa oli useita kiinnostavia elokuvia, joista festivaalin sponsorien sekä Netpac-juryn palkinnon nappasi korealainen A Wild Roomer, jossa ohjaaja Lee Jeong-hong toteutti hiukan Aki Kaurismäen ja slice of life -tyylisiä elokuvia tekevän korealaisohjaajan Hong Sang-soon tyylistä myhäilevän pidättyväistä huumoria. Elokuvaa voisi kuvailla vaikkapa Hong Sang-soo -tyyliksi nuoremmille sukupolville. Elokuvassa päähenkilö puuhastelee puolirennosti remonttimiehenä taloyhtiössä, jossa alkaa tapahtua pieniä omituisia asioita ja sattumuksia ja jostain löytyy luvatta huoneistoissa majailevakin. Tapahtumat johtavat uusiin ihmiskohtaamisiin ja oivalluksiin vailla suurta metelöintiä ja draamaa.

Toinen korealaiselokuva Hail to Hell (ohj. Lim Oh-jeong) tuotti mukavaa tyttöenergiaa kuvatessaan kahta koulukiusattua tyttöä, jotka lähtevät Souliin jahtaamaan entistä pahinta kiusaajaansa. Tämä asuu nykyisin uskonlahkossa, johon neuvokas tyttökaksikko änkeytyy sisään.

Singaporelais-korealainen yhteistuotanto Ajoomna (ohj. He Shu-ming) oli lempeän humoristinen ja sentimentaalinen kuvaus singaporelaiseläkeläisnaisesta, joka suurena korealaisten draamasarjojen fanina päätyy turistimatkalle kiertämään draamojen kuvauspaikkoja. Niitä tärkeämmäksi nousevat kuitenkin kohtaamiset korealaisten kanssa, jotka ovat taviksia tavisongelmineen, eivät draamojen sankareita.

Intian Kashmiriin sijoittuva The Winter Within (ohj. Aamir Bashir) pureutui Kahsmirin tulenarkaan poliittiseen tilanteeseen kuvatessaan naista, jonka aviomies on vangittu epäiltynä Kashmirin vapautusliikkeen toimintaan osallistumisesta. Idealismin ja petoksen teemat kuvattiin hienosti kameran tavoittamien Kashmirin vuoristomaisemien keskellä.

Toinen sarjan intialaiselokuva Shivamma (ohj. Jaishankar Aryar) loi suuren sukulaisperheen sekamelskakonfliktin tilanteeseen, jossa perheen toimelias ja teräväsuinen äiti päättää pistää rahoiksi pyramidikaupittelemalla huuhaa-terveysjuomaa, jonka väitetään parantavan kaiken diabeteksesta hiustenlähtöön.

Sarjassa keskustelua herättivät ultraväkivaltainen malesialainen sarjamurhaajakuvaus A Place Called Silence ja thai-elokuva Blue Again, jonka puolithaimaalaisen tytön sopeutumisvaikeuksien ja perheen indigovärjäyselinkeinon kuvauksessa oli kuin kaksi elokuvaa, ja elokuvan 190 minuutin materiaalista sellaiset olisi saanut leikattuakin.

FIPRESCI-jurymme päätyi antamaan palkinnon japanilaiselokuvalle Thousand and One Nights, jonka oli ohjannut Nao Kubota. Veteraaninäyttelijä Yuko Tanaka näyttelee elokuvassa naista, joka on 30 vuotta käynyt kampanjaa kadonneen miehensä löytämiseksi. Hänet yhyttää nuorempi nainen, jonka mies lähti kaksi vuotta sitten ostamaan tupakkaa ja hävisi. Sieppasivatko kenties pohjoiskorealaiset hänet – elokuvan kuvaamalta Pohjois-Japanin sisämeren puoleiselta rannikolta kun on takavuosikymmeninä kaapattu ihmisiä Pohjois-Koreaan.

Yhteinen menetys yhdistää naiset, mutta kumpikin löytää oman tapansa ratkaista kesken jäänyt elämä ja jatkaa eteenpäin. Elokuvan hienot merimaisemat on Sadon saarella kuvannut Hirokazu Kore-edan vakituinen kuvaaja Yutaka Yamazaki.

Thousand and One Nights -elokuvan Tomiko (Yuko Tanaka) on etsinyt miestään 30 vuotta. Kuva: BIFF

* *

Festivaalin muissa esityssarjoissa ja erityisnäytöksissä oli ensi-illassa dokumenttielokuva Jiseok, joka kertoo Busanin festivaalin entisestä ohjelmistojohtajasta Kim Jiseokista. Hän kuoli traagisesti alle kuusikymppisenä kesken Cannesin elokuvajuhlien vuonna 2017. Dokumentissa Kimin vaimo ja muut läheiset sekä aasialaiset elokuvantekijät, kuten Kore-eda, muistelevat häntä. Dokumentti avaa hyvin Kim Jiseokin jo teini-iästä alkanutta intohimoa elokuvataiteeseen ja muistaa häntä erityisesti aasialaisten elokuvantekijöiden vankkana tukijana.

Kim Jiseokin muistolle oli perustettu uusi elokuvapalkinto Kim Jiseok Award, josta kilpailivat uransa keskivaiheilla olevat, 2–3 elokuvaa tehneet ohjaajat. Palkinnon jakoivat festivaalin avajaiselokuva, iranilaisen Hadi Mohaghesghin syrjäisen kylän episodimainen kohtauskuvaus Scent of Wind ja uzbekistanilaisen Yalkin Tuychievin elokuva Alteration.

Decemberin ohjaaja Anshul Chauhan ja näyttelijät Ryo Matsuura ja Shogen valmistautumassa punaiselle matolle. Kuva: Eija Niskanen

Muita kiinnostavia elokuvia olivat muun muassa japanilainen December, jonka oli ohjannut Japanissa asuva intialaissyntyinen Anshul Chauhan. Se kuvasi koulutoverinsa taposta istuvan tytön tapausta. Nuori nainen on istunut jo seitsemän vuotta vankilassa, kun tapaus tuodaan uudelleen oikeuden eteen, koska tyttö oli tuomittu aikuisena vaikka oli teon tehdessään 17-vuotias. Tapaus avaa uudelleen haavat ja pakottaa tapetun tytön eronneet vanhemmat kohtaamaan vaikean menneisyyden ja syyt, jotka johtivat kauheaan tekoon.

Hilpeämmästä päästä oli thaimaalaiselokuva Arnold is a Model Student, jonka kouluyhteisökuvaus perustuu parin vuoden takaiseen thaimaalaiseen ”bad student” -liikehdintään koululaisten parissa. Elokuva paljastaa lahjontaan ja suhdetoimintaan perustuvan suhmuroinnin koululaisten edistymisen takana.

Autobiographyn päähenkilö joutuu todistamaan vallan väärinkäyttöä työskennellessään paikalliselle vallanpitäjälle. Kuva: BIFF

Muista hienoista elokuvista voi mainita herkästi naisen psyykeen tunkeutuvan korealaiselokuvan Birth (ohj. Yoo Jiyoung) ja Locarnon festivaaleilla palkinnon napanneen malesialaisen Stone Turtle, joka on huima saarelle sijoittuva naisen kostoretki. Indonesialainen Autobiography (ohj. Makbul Mubarak) kuvaa nuorta miestä, joka sukunsa perinnön mukaan toimii assistenttina paikalliselle kenraalille. Ajan mittaan nuorelle miehelle käy sietämättömäksi todistaa vallan väärinkäyttöä ja hän joutuu miettimään kääntääkö katseensa vai toimiako.

Festivaalin päätti japanilainen elokuva A Man, jossa juuri leskeksi jäänyt nainen (roolissa Shopliftersin Sakura Ando) saa miehensä kuoleman jälkeen tietää, ettei tämä ollutkaan se, minä esiintyi. Apuun arvoitusta selvittämään tulee japaninkorealainen lakimies (Satoshi Tsumabuki), joka joutuu kohtaamaan itseensäkin kohdistuvia ennakkoluuloja kuolleen miehen arvoitusta ratkoessaan.

Lue Eija Niskasen juttu Busanin maailmannäyttelyhankkeesta täältä.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua