Blanco White. Kuva: Sequoia Ziff

1

Oklahomalainen Other Lives julkaisi huhtikuun lopussa neljännen albuminsa For Their Love. Tuore kamaripoppi tarjoaa samanlaista löytämisen iloa kuin Fleet Foxes tai The National reilut kymmenen vuotta sitten.

Radioheadin kanssa kiertänyt bändi lähestyy rockia taiteen kuvakulmasta. Morricone-henkinen elokuvallisuus ei ole varsinainen yllätys, sillä bändin jäseniä on nähty myös valkokankaalla. Taustalla kaikuu myös 1960-luvun psykedelia.

Other Lives on pientä suurta musiikkia; pienieleisyydessään mahtailevaa ja majesteetillista. Välillä itkevät jouset korvaavat nuhaisen kitaran, välillä soitinten rikkaudesta on vaikea tunnistaa kaikkia kilkkeitä.

2

Perjantaina 5. kesäkuuta päättyy neljä vuotta jatkunut härnääminen, kun Blanco White julkaisee debyyttialbuminsa On the Other Side. Lontoolaisen Josh Edwardsin sooloprojektista alkunsa saanut kokoonpano on nostattanut odotukset taivaisiin single- ja ep-maistiaisilla, joista osa löytyy myös esikoiselta.

Klassista kitaraa Espanjassa opiskellut Josh Edwards on kerännyt vaikutteita Latinalaisesta Amerikasta. Kitarataituri ei kuitenkaan keskity esittelemään erikoisosaamistaan. Blanco White on maailmanmusiikkivalistusta, jossa kitara ei ole pääosissa. Melankolisia, pohdiskelevia ja pehmeitä lauluja värittävät muun muassa viulut. Edwards laulaa hieman Eddie Vedderiä muistuttavalla äänellään siitä, ettei ole väliä, kuka on oikeassa uppoavalla aluksella.

3

Herkän ja imelän rajamailla taiteileva The Saxophones julkaisi maaliskuussa toisen albuminsa Eternity Bay. Kalifornialaispariskunta Alexi Erenkovin ja Alison Alderdicen duo jalostaa jazzista unelmointipoppia.

Puhallinkammoisen ei kannata vältellä bändiä nimen perusteella, sillä haikeaa saksofonia annostellaan yhtä pienieleisesti ja pidätellysti kuin muutakin soitinkirjoa.

Alexi Erenkov tunnelmoi utuisesti kaikukitaran säestyksellä ja vaimon kuulas enkeliääni hopeoi raukeaa maisemaa. Nostalgiset tunnelmapalat eivät ole varsinaisia aikamatkoja, vaan pikemminkin pysäytyskuvia hetkistä, joina ei haikailla tulevaisuutta eikä kaihota menneisyyteen.

The Saxophonesin hengenheimolaisia olisi voinut löytää entisaikojen jazzklubeilta. Nykyrockissa samaa sarkaa ovat kyntäneet Yo La Tengon kaltaiset kokeilijat.

4

Keskellä grungen kultakautta Britteinsaarilta rantautui erilaista ahdistusta. Kenkiintuijottelubändien parhaimmistoon kuulunut Ride riemastutti omintakeisella tavallaan kesän 1993 Provinssirockissa. Raitapaidat alkoivat yhtäkkiä näyttää vastustamattoman tyylikkäiltä.

Ride koetteli kuulijoita tyyliloikillaan, kunnes hajosi 1996. Pedaalit kaivettiin uudelleen esiin 2014, mutta oma tieni nuoruusvuosien suosikin kanssa kohtasi neljännesvuosisadan tauon jälkeen erikoisella tavalla. Pêtr Aleksänder (eli Noah & The Whale -pianisti ja viulisti Tom Hobden sekä Two Door Cinema Club -tuottaja Eliot James) askarteli viimevuotisesta This Is Not a Safe Place -albumista orkestroidun vanhainkotiversion. Itse asiassa kaksikin versiota: varsinaisella Clouds in the Mirror -albumilla viulisti ja pianisti ovat efektoineet levyn lauluosuuksia ja loihtineet niiden ympärille klassisen orkesterin. Levyn instrumentaaliversio puolestaan kuulostaa minkkiturkkiväkeä vetävän konserttitalon ohjelmistolta.

Jousivetoiset orkesteriversiot tuovat mieleen The Beach Boysin mahtipontisimmillaan. Tällainen leikittely on jotain niin rohkeaa, että alkuperäislevyn kuuntelu jää vain vertailuksi: näistä aineksista syntyi orkesterikäsittelyssä jotain ihan muuta.

5

Brittiläinen lauluntekijä Charlie Cunningham julkaisi viime kesänä levyllisen täydellistä nyyhkypoppia. Permanent Way oli äänimaisemaltaan isompi ja värikkäämpi kuin pari vuotta aiemmin julkaistu debyytti, jolla äänessä oli lempeä akustinen trubaduuri.

Toukokuun puolivälissä julkaistu neljän kappaleen EP Pieces on joko välikooste alkuvuoden aikana julkaistuista singleistä tai sitten mies on huomannut riman olevan edellislevyn jälkeen niin korkealla, ettei näistä synny mestariteokselle seuraajaa.

Cunningham on opiskellut Espanjassa kitaran soittoa ja imenyt samalla vaikutteita herkkään kitarapoppiinsa. Ensilevyn jälkeen mies on lisännyt kitaran rinnalle rohkeammin muutakin herkkua, mutta sointi on edelleen pienieleistä, haurasta ja mietteliästä. Vähän kuin Mumford & Sonsilla silloin, kun se teki tenhoavaa leirinuotiomusiikkia, eikä yrittänyt olla stadionbändi.

Cunningham pesee mennen tullen lentokenttäareenoita täyttävät trubaduurit. Kodin soittolistoissa kuulas unelmointi aiheuttaa aina saman kysymyksen: mikäs tämä onkaan. Siis tyttöjen musiikkia.

Tommi Liljedahl

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua