Yleiskuva Marjetica Potrčin näyttelystä. Kuva: HAM / Sonja Hyytiäinen

Parasta juuri nyt on taiteen vahvana jatkuva panos niin ympäristönsuojelun tärkeyden korostamisessa kuin päättäjien ja kansalaisten herättelyssä asian ymmärtämiseen. Ilmiö näkyi vahvana jo viime vuoden kesänäyttelyissä ympäri maata. Viimeksi tuore helleviikonloppuni Helsingissä todisti trendin jatkuvuudesta voimalla ja vimmalla.

”Eikö se ole isänmaallista, että yrittää suojella suomalaista luontoa”?

Entinen Greenpeacen metsävastaava Sari Kuvaja Juha Kauppisen teoksessa Heräämisiä (Siltala, 2021)

* *

1

Ihmisen ja muun luomakunnan vuorovaikutusta korostaa Helsinki Biennaalissa jo se, että Helsingin taidemuseon (HAM) lisäksi näyttely(t) on levittäytynyt Esplanadin puistoon ja varsin luonnontilaisena säilyneeseen Vallisaareen.

Näyttelykokonaisuuden keskiössä on suojan käsite, ja suoja nimenomaan ihmisen vaikutukselta, erityisesti tietysti kuluttavalta ja tuhoavalta, muiden lajien intressit unohtavalta vaikutukselta. Järjestäjien mukaan näyttelyn tavoitteena on ”luoda uusia tapoja elää rinnakkain maailmassa, jossa tarvitaan enemmän ymmärrystä ja empatiaa, sekä inspiroida positiivisia ympäristötoimia”.

Ymmärrys ja empatia ovat ympäristönsuojelussa tärkeitä – välttämättömiä oikeastaan – mutta ne eivät riitä. On myös ajateltava selkeästi ja ryhdyttävä toimeen, eli kuten Juha Kauppinen kirjoittaa uudessa Kertomus maasta -teoksessaan (Siltala, 2025): ”Kun suojelemme monimuotoisia ekosysteemejä, pidämme hiiltä varastoituna. Kun suojelemme monimuotoisia ekosysteemejä, hillitsemme ilmaston lämpenemistä.”

Fossiilisten päästöjen vähentämisen lisäksi on siis huolehdittava monimuotoisuudesta. Se on tärkeä osa ilmastonmuutoksen vastaista taistetua. Oleellinen osa. Eikä aikaa ole hukattavaksi.

Helsinki Biennaali 2025: Vallisaari, Esplanadin puisto ja Helsingin taidemuseo HAM 21.9.2025 asti. Lue Seppo Metson artikkeli näyttelystä täältä.

2

Helsingin Taidehallin kesänäyttely esittelee 20 nykytaiteilijan ja taiteilijaryhmän töitä. Teemoja on useita, yhtenä näkyvänä niistä ihmisen luontosuhde. Toinen, ja samalla luontosuhdetta sivuava ja esiin pompauttava teema on alkuperäiskansojen asema, jota käsittelee useampikin Kesäsateen taiteilijoista ja taiteilijaryhmistä, yhtenä näistä Ánnámáret eli Anna Näkkäläjärvi-Länsman ystävineen.

Yhdistelmä alkuperäiskansat–luonto on vaikuttavasti esillä myös Helsinki Biennaalissa, ja molemmissa kokonaisuuksissa huomaa päätyvänsä miettimään, mikä oli ja on oleellinen ero vaikkapa saamelaisen ja länsimaisen valtakulttuurin luontosuhteen välillä. Erot ovat ilmeisen jättimäisiä, mutta mikä oli ja on ratkaisevaa? Mittakaava? Etäisyys? Ymmärrys? Luonnon asema yhteisön ja yksilön identiteetissä?

HAMissa pyörivä videoteos Isoäitimme kyyneleet on runollinen kuvaus ihmisen suhteesta maailmaan, jonka koko olemassaolo on uhattuna. Saamelainen elämäntapa perustuu talveen ja kylmyyteen. Ilmaston lämmetessä pysyvästi muuttuvat vuodenajat tarkoittavat elämän reunaehtojen tiukentumista niin ihmisten muodostamille kansoille ja yhteisöille kuin muunlajisille eläimille.

Teoksen taustalla vaikuttaa ymmärrys siitä, miten meidän ja ympäristömme välillä on katkaisematon yhteys: se, mitä tapahtuu ympäristöllemme, koskettaa vääjäämättä myös meitä. Teoksen toinen tekijä, Jenni Laiti, puhuu jylhien kuvien taustalla siitä, miten hän on lumi, pakkanen ja kaikki mikä pohjoisen luonnosta tekee omanlaisensa; miten Saamenmaan luonto ja hän ovat yhtä ja samaa, miten ilman yhtä ei ole toista.

Kesäsade Helsingin Taidehallissa 3.8.2025 asti.

Halkomännikkö. Kuva: Sanni Seppo

3

Luonnontilainen metsä on Suomessa harvinaisuus ja siitä syystä monelle tuntematon. Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo kuvaavat Kotina metsä -näyttelyssä luonnontilaisten metsien rikasta elämää, niin erilaisia elinympäristöjä ja elämän muotoja kuin myös luonnonmetsien hupenemista ja ilmiöön liittyvää luontokatoa. Näyttely auttaa kävijöitä tutustumaan metsään valokuvien, videoteosten sekä kokoelmanäytteiden avulla.

Yksityiskohta vanhasta puun rungosta. Kuva: Sanni Seppo

Vaikka näyttely hyödyntää monipuolisesti luonnontieteellisiä kokoelmia ja esittelee heikosti tunnettuja mutta merkittäviä luonnonmetsän indikaattorilajeja, eli siinä jaetaan paljon silkkaa tieteellistä tietoa, on se monin osin myös visuaalisesti ja taiteellisesti korkeatasoinen. Ritva Kovalaisen lyhytelokuva Virtaava metsä on siitä hyvä esimerkki. Elokuvan meditatiivista puhuttelevuutta syventävät Arvo Pärtin musiikki ja Tomas Tranströmerin runot, jotka ”asettavat turhat tärkeytemme oikeisiin mittasuhteisiin”, kuten museon esittelyteksti mallikkaasti maalailee.

Kultanopsakki ja viherravukki, Hilda Olson. Kuva: Salla Mehtälä

Äläkä unohda Hildaa! Hilda Olsonin (1832–1915) hämähäkkimaalauksissa jos jossain tiede ja taide yhdistyvät informoivalla, jännittävällä ja silmää kutkuttavalla tavalla. Hilda Olson oli mestarillinen pienten yksityiskohtien kuvaaja ja täsmällinen tuntomerkkien toistaja. Vuosina 1859–1862 tehdyt hämähäkkiakvarellit ovat sekä määränsä että luonteensa vuoksi Suomen oloissa ainutlaatuinen kokoelma. Ja ellei tiesi vie Luonnontieteelliseen museoon, on hämähäkkiakvarelleja nähtävillä myös Ateneumissa, 1800-luvun matkustavista naistaiteilijoista kertovassa Rajojen rikkojat -näyttelyssä, johon kannattaa toki tutustua kokonaisuudessaankin.

Kotina metsä -näyttely 5.4.2026 asti ja Hildan hämähäkit 17.8.2025 Luonnontieteellisessä museossa. Rajojen rikkojat Ateneumissa 24.8.2025 asti.

Näkymä Monira Al Qadirin Deep Fate -näyttelystä. Kuva: Kansallisgalleria / Iisa Smeds

4

Kuten tiedämme, öljy on kaikkialla arjessamme – polttoaineissa, vaatteissa, leluissa, meikeissä, rakennuksissa ja teissä. Ja kuten Kiasman esittelyteksti Monira Al Qadirin näyttelyyn jatkaa: ”Lämmitämme sillä koteja ja ilmastoa. Sodimme siitä.” Viimeiseen lauseeseen voisi tietysti lisätä – ja sillä.

Joka tapauksessa näyttelyn nimi Deep Fate – Lumous ja tuho viittaa öljyn syntyyn syvällä maaperässä ja samalla siihen, miten öljyriippuvuus ja sen katkaiseminen ovat ihmiskunnalle kohtalonkysymys. Öljyn käyttö siirtää hiiltä maaperästä ilmakehään, ja myös sen poraamisella ja kuljettamisella paikasta toiseen on huomattavia negatiivisia ympäristövaikutuksia. Öljynkäyttö siis pitäisi ajaa hallitusti alas, vaikka samaan aikaan Yhdysvalloissa ja ikään kuin toisessa todellisuudessa Greenpeace USA ja Greenpeace International tuomittiin 660 miljoonan dollarin korvauksiin öljyjätti Energy Transferin masinoimassa perättömässä oikeusjutussa. (Vastaiskuna Greenpeace International on haastanut Energy Transferin oikeuteen uuteen EU-asetukseen nojaten Euroopassa.)

Deep Fate on toki kiinnostava ja näyttävä myös puhtaasti taidenäyttelynä (vai joko l’art pour l’art lopullisesti haudattiin?). Se tunkeutuu kuvissaan molekyylitasolle ja lähestyy katsojaa ja kokijaa monesta suunnasta useaa eri kanavaa pitkin, ja pysäyttää ajattelemaan.

Deep Fate – Lumous ja tuho Kiasmassa 7.9.2025 asti.

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua