Otamuksen virkistäytymisalue. Kuva: Aleksi Leskinen

1

Yle Areenassa nähtävissä oleva Raastava tunnustus (A Confession, 2019) on brittiläinen rikosdraama, joka poikkeaa normaalista kaavasta kahdella tavalla. Ensinnäkin, Martin Freeman nähdään sarjassa verrattain harvinaisen vakavassa rikoskomisarion roolissa, jonka vähäeleisyys on Siobhan Finneranin ja Imelda Stauntonin voimakkaille hahmoille erinomainen vastapaino. Toisekseen, Raastava tunnustus keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin rankkojen muutosten keskellä. Tämän vuoksi sarja etenee brittiläiseen tapaan sukkelasti, mutta luo yhteyden katsojan ja hahmojensa välille sen sijaan, että sitoisi puhtaasti mysteerin avautumisen vuoksi.

Se, ettei tässä kuvailla juonta, sisältöä tai selkeitä alleviivauksia, on aivan tarkoituksellista. Sarja kannattaa katsoa ensin.

2

Niin ikään Areenassa pyörivä Carmine Street Guitars on aivan kuvailunsa mukainen dokumentti. Avainsana on ”hurmaava”.

Rick Kelly rakentelee New Yorkin Carmine Streetillä sijaitsevassa putiikissaan kitaroita kaupungin vanhojen rakennusten kierrätyspuusta. Kunnioitettavaan ikään ehtinyt äitinsä siivoilee kaupan julkipuolta ja vastailee lankapuhelimeen. Rickin oppilas Cindy Hulej koristelee soittimia ja taltioi niiden kauniita yksityiskohtia muidenkin nähtäväksi internetiin. Rickiä ei älypuhelinmaailma innosta, ja miksipä niin, kun putiikin ovesta lappaa harva se päivä yhtä sun toista ihmeellistä hahmoa soittopeliasioille – ja niistä tietenkin kirpoaa kirjavia tarinoita ja maukkaita kitarasoundeja.

Erinomaisesti rakennettu, ”puhuvat päät jankkaamassa ja ylistämässä asioita” -allergiaa hoitava kertomus ei edellytä erityistä rakkautta käsitöihin tai soitinten estetiikkaan, mutta ne edesauttavat väistämätöntä lumoutumista Rick Kellyn pieneen universumiin.

3

Elijah Woodin tuotantoyhtiö Spectrevision on löytänyt selkeän suunnan epäselkeydestä ja profiloitunut eräänlaiseksi ”art grindhouse” -elokuvayhtiöksi. Nicolas Cagen tähdittämät Mandy (2018) ja Color Out of Space (2019) ovat verrattain pienillä budjeteilla rakennettuja ison profiilin tuotantoja, jotka muistuttavat tyylillisesti paljon toisiaan, ja tuntuvat oudolla tapaa räätälöidyiltä. Niitä tekee mieli verrata Stranger Thingsin kasarinostalgiaan, mutta Spectrevision menee syvemmälle, sillä kohderyhmänä tuntuu olevan keskiverto Roadburnin ja/tai Cinemadromen kävijä.

Happoisat maisemat, monin osin räikeästi karrikoidut hahmot, hurjat soundtrackit, lukuisat underground-viittaukset, taiteelliset vapaudet juonenkuljettelun ja selittelyn osalta, voimakas painotus tunteita herättävään kuvakerrontaan ja holtiton väkivaltaisuus… Valittaisin laskelmoinnista, jos en olisi vähän ihastunut – olin kohderyhmää tai en.

4

Kevät, ja vallitseva maailmantila ovat herättäneet huomattavaa retkeilyintoa. Kun kalenteri onkin tyhjentynyt sosiaalisista menoista, sen tilalla on roimasti mahdollisuuksia tehdä spontaanejakin tutkimusmatkoja niin lähelle kuin kauemmaskin. Kohteita voi nappailla vaikka Kulttuuritoimituksen omasta suosituslistasta. Näin ainakin välttyy antikliimaksilta, kun perillä odottaakin kieltokyltti oheistekstillä ”Yksityistie”.

5

Pubivisojen ja partypelien ystävä joutuu myös näinä aikoina käyttämään hieman mielikuvitusta, mutta tärkeintä on ymmärtää se, että fyysinen etäisyys tovereihin ei sinänsä estä mitään.

Yhteiseksi ajanvietteeksi suosittelen esimerkkinä piirtopeliä Drawful 2. Hangoutsin kautta höpinäruutua ja pelikuvaa ajaen kännykän ruudulle räpeltely on hieno ajanviete, ja naurun remakka muistuttaa siitä, että oma asema on kuitenkin näissäkin oloissa varsin onnekas.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua