Parasta juuri nyt (28.2.2021): Sinut on nähty, Musta kuningatar, Neiti Aika, jäälinnat, Runoja, perkele!

Anu Silfverberg. Kuva: Heini Lehväslaiho

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Anna Elina Isoaro on nauttinut Ylen podcastista, Elina Talvensaaren dokumentista ja Anu Silfverbergin esseeteoksesta.

1

Alkuvuonna lukemieni kirjojen kirkkaaseen parhaimmistoon nousee Anu Silfverbergin esseeteos Sinut on nähty (Teos, 2020). Kirja tarkastelee katseen valtaa. Erityisesti analyysin kohteena ovat elokuvat ja niiden kerrontaa ja maailmaa hallitseva mieskatse, male gaze. Teoksessa tehdään kirpeitä huomioita siitä, millaisia rooleja naisille on tyypillisesti elokuvissa ja tv-sarjoissa varattu: miten lukemattomien rikostarinoiden moottorina on naiseen kohdistuva väkivalta ja miten usein elokuvan naishahmolle varatut ominaisuudet typistyvät vain kauneuteen ja seksikkyyteen.

Kun Silfverberg käsittelee mieskatseen ylivaltaa populaarikulttuurissa ja viihdemaailmassa, on helppoa nyökytellä mukana. Sinut on nähty onnistuu kuitenkin myös ravistelemaan valveutuneena feministinäkin itseään pitävää lukijaa ottaessaan suurennuslasin alle taide-elokuvat. Minäkin olen rakastanut elokuvia Veronikan kaksoiselämää, Breaking the Waves ja Paterson, mutta tosiaan – kun niitä Silfverbergin antamilla uusilla laseilla katsoo, niin ovathan niiden naisroolit eteerisenä haahuilijana, miehensä fantasioita toteuttaessaan traagisen lopun saavana yksinkertaisena tyttönä tai runoilijan lapsekkaana muusavaimona lopulta aika, hmm, kapeita, ja suorastaan raivostuttavia.

Osa lukukokemuksen vetävyydestä perustuu Silfverbergin sävykkääseen kirjoittajanääneen: välillä hyvinkin henkilökohtaisia tasoja saava teksti taipuu itsekriittiseksi päänsisäiseksi dialogiksi ja toisaalla se yltyy pitelemättömäksi raivoksi, joka toden totta on tarpeellinen voima patriarkaatin murskaamisessa. Sinut on nähty onkin kiinnostava osoitus siitä, miten hieno kirjallisuus usein pakenee lajimäärittelyjä: esseeteos asettuu vinkeästi tieto- ja kaunokirjallisuuden välimaastoon.

2

En tiennyt minisarjasta Musta kuningatar etukäteen muuta, kuin että kyseessä on shakkimaailmaan sijoittuva tarina, joka ponnahti syksyllä pian ilmestymisensä jälkeen Netflixin katsotuimpien kärkeen. Kumpikaan seikka ei saanut minua varauksetta vakuuttumaan siitä, että kyseessä olisi juuri minuun kolahtava sarja. Heti ensimmäisen jakson alussa koin kuitenkin riemukkaita yllätyksiä: päähenkilö on nuori nainen ja sarja sijoittuu visuaalisesti sekä ääniraidallisesti herkulliselle 1960-luvulle.

Musta kuningatar kertoo orvoksi jääneestä Elizabeth Harmonista (Anya Taylor-Joy), josta orpolasten tyttökodin talonmies koulii ilmiömäisen shakinpelaajan. Jo teini-ikäisenä Elizabeth keskittää kaiken tarmonsa shakkiin, niin että koulu ja ihmissuhteet jäävät sivuun. Menestys peleissä vie kentuckylaistytön yhä isommille kilpa-areenoille Mexico Cityä, Pariisia ja Moskovaa myöten.

En ymmärrä shakista mitään, mutta huikean jännitteisiä ja toimivia jaksosta toiseen toistuvat kilpailukohtaukset ovat. Sarjassa kuvataan hienosti sitä, miten lahjakkuuden lisäksi menestykseen tarvitaan ankaraa harjoittelua ja miten intohimonsa lieveilmiöinä Beth joutuu kamppailemaan myös erilaisten riippuvuuksien kanssa.

Sarjassa erityisen hurmaavaa on se, miten herrasmiesmäisesti kilpakumppanit itseään etevämpään nuoreen naiseen suhtautuvat. Silfverbergin kirjan taustakumuissa tajusin koko sarjan ajan alitajuisesti odottavani, että Beth vielä joutuu jonkun miehen huijaamaksi ja hyväksikäyttämäksi – sellaisiin juonikuvioihin olemme niin tottuneita. Sarjan tapahtuma-aikaan nähden tuntuu raikkaalta ja viehkon vaihtoehtohistorialliselta valinnalta, että tarinassa on useitakin mieshahmoja, jotka asettuvat vilpittömästi tukemaan Bethin shakkiuraa ja pahimmista vastustajista sukeutuu jopa ystäviä.

3

Elina Talvensaaren dokumenttielokuva Neiti Aika (2019) on kerännyt runsaasti kiittävää palautetta mutta myös kritiikkiä siitä, että se tekee julkiseksi kuolleen henkilön yksityiselämän. Alkaessani katsoa elokuvaa olin ehtinyt lukea siitä monta arvostelua, artikkelia ja somepäivitystä, joten tuntuikin siltä, että minun täytyi katsojana väistämättä muodostaa kanta kiistanalaiseen kysymykseen, onko ohjaajan teko käyttää tuntemattoman henkilön elämää taideteoksensa materiaalina oikeutettu.

Elokuva kertoo Sirkka-Liisa Miettisestä, joka kuoli ilman omaisia 98-vuotiaana. Ohjaaja Elina Talvensaari perheineen osti hänen asuntonsa ja sai kaupan mukana naisen koko irtaimiston, jolle ei ollut perijää. Ohjaaja ryhtyi salapoliisin tavoin selvittämään, kuka tuo asunnossa edeltävät vuosikymmenet asunut nainen oli. Asunnosta löytyneiden valokuva-albumien, kaitafilmien, päiväkirjojen ja kirjeiden – joita ohjaaja sai käsiinsä myös naisen suvun historiaa arkistoineesta museosta – avulla piirtyy esiin erään ihan tavallisen Sirkka-Liisan elämäntarina iloineen ja suruineen.

Kysymys kuolleen yksityisyydensuojasta mietityttää, kun ajattelen Sirkka-Liisan ikäpolveen kuulunutta edesmennyttä isoäitiäni, jolle yksityisyys oli lähes pyhä asia. Kuitenkin Talvensaari kuvaa kohdettaan uskomattoman kauniisti ja kunnioittavasti. Yksityisestä siilautuu esiin jotakin valtavan yleistä ja tunnistettavaa, ja katsomiskokemukseni on hyvin tunnepitoinen: huomaan kyynelien kihoavan silmiin monta kertaa alle tunnin mittaisen elokuvan aikana. En osaa analysoida, mikä voimakkaat tunteet lopulta aiheuttaa, mutta jokin elokuvan tyylissä ja Sirkka-Liisan nappikokoelmissa, ajan patinoimissa kahvikupeissa ja kellastuneissa lomakuvissa viipyilevässä kuvakerronnassa on vastaansanomattoman koskettavaa.

Talvensaari on viisaasti käsikirjoittanut itsensä mukaan elokuvaan, ja hän korostaakin monessa kohtaa, että kyse on hänen katseestaan ja tulkinnoistaan. Alussa elokuvan tekemistä motivoi pyrkimys muistaa ilman läheisiä kuollut nainen, sillä ajatus siitä, että kukaan ei ole vaalimassa Sirkka-Liisan muistoa, tuntuu ohjaajasta pohjattoman surulliselta. Useamman vuoden kestäneen elokuvantekoprosessin aikana ohjaaja oivaltaa, että elämän merkitys ei ole muistoissa, jotka jätetään jälkeen, vaan olleissa ja koetuissa hetkissä itsessään.

Neiti Aika Yle Areenassa.

4

Parasta tänä oikeana vanhan ajan talvena ovat olleet jäälinnat, joita on noussut eri paikkoihin ympäri kaupunkia. Linnat on rakennettu vesiväreillä värjätystä vedestä jäädytetyistä harkoista, joiden muotteina on käytetty maito- tai mehutölkkejä. Jäälinnat ovat arjen yhteisö- ja ympäristötaidetta ja tuovat ripauksen sateenkaarenhohtoista taikaa koronakurjuuteen. Itse olen seuraillut Tahmelan rannan jäälinnan rakentumista, mutta kuulemani mukaan linnoja löytyy myös mm. Kalevasta ja Hervannasta. Tallipihalla on pidetty lastenkulttuuriyhdistys SirkusRakkausPumPumin toimesta linnanrakennustyöpajojakin.

Äkkikevään myötä jäälinnat sulavat jo raunioiksi, mutta Tallipihalle kannattaa poiketa myös sen vuoksi, että samalla reissulla voi maistella tai ostaa kotiinviemiseksi Tallipihan kahvilan överi-ihania laskiaispullia, joiden jujuna on kaksi kerrosväliä täytteitä. Laskiainen toki meni jo, mutta pullasesonki jatkuu kahvilassa maaliskuun loppuun saakka.

IMG 20210214 113455

Plussakelien myötä jäälinnat sulavat jo raunioiksi, mutta vielä pari viikkoa sitten Tahmelan rannan jäälinna hohteli talviauringossa näin komeana. Kuva: Anna Elina Isoaro

5

Ylen upouusi podcast Runoja, perkele! kertoo missiokseen nykyrunouden tuomisen kirjallisuuskuplan ulkopuolelle. Runoutta tuupitaan lähemmäs yhteiskunnallista keskustelua ottamalla ohjelmaan mukaan runoilijoiden vastapareiksi eri alojen asiantuntijoita ja muita vieraita. Vierailijoiden kommentit luotaavat runouden yhteyksiä esimerkiksi unien näkemiseen, oppimiseen ja köyhyyteen.

Ohjelmassa on mukana kuusitoista runoilijaa, ja käsiteltävien näkökulmien kirjo on mukavan monipuolinen: keskustelua käydään niin runouden ja filosofian suhteesta kuin runoilijan toimeentulostakin. Erityisen paljon tilaa runoilijakavalkadissa ovat saaneet nuoret uransa alussa olevat tekijät. Jokaisessa jaksossa kuullaan runonäytteitä runoilijoiden itsensä lukemana ja runomusiikkikollektiivi bläck mödernismin tulkintoina. Kun vääntää volyymit luureissa kovalle ja laittaa silmät kiinni, voi bläck mödernismin esitysten siivin loihtia itselleen pandemia-aikaan runoklubikokemuksen illuusion.

Koska olen itse inessä runoskenessä, en osaa arvioida, kuinka hyvin ohjelma puree sellaiseen yleisöön, jolle kotimainen nykyrunous on entuudestaan vieras tontti. Parhaansa podcast ainakin yrittää siinä, mitä nelosjakson kommentaattorivieras Hjallis Harkimo penää: runoutta täytyisi julkeammin markkinoida ja nostaa framille. Kannustan siis kaikkia runonvieroksujiakin rohkeasti kokeilemaan tätä podcastia – jaksot ovat napakasti alle 20 minuutin mittaisia ja kuudentoista runoilijan tekstien joukosta löytyy varmasti osuvia säkeitä jokaiseen makuun.

Näin Kalevalan päivänä kuuntelemisen voi aloittaa vaikkapa sarjan viimeisestä jaksosta, jonka otsikkonakin on Lönnrotilaista keruutyötä. Jaksossa runoilija Karri Kokko kertoo, miten tämän päivän runonkeräysmatkat kohdistuvat internetiin, jonka loputtoman tekstikuonan seasta voi louhia kaunokirjallisia timantteja. Päivän tunnelmiin sopii niin ikään sarjan kolmas jakso, jossa runoilija Sanna Karlström valottaa runokokoelmansa Alepalan yhteyttä Kalevalaan.

Runoja, perkele! juhlii sympaattisella ja alleviivaamattomalla tavalla nykyrunouden merkitystä kieli- ja kulttuuriperinnön säilyttäjänä ja uudistajana.

Anna Elina Isoaro

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This