Joulukuinen Lontoo on koristeltu pubien edustoja myöten. Kuva: Marita Nyrhinen

1

Joulukuu on koristeiden ja keinovalojen aikaa. Kotikaupunkini Seinäjoen kaltaisessa pikkukaupungissa valaistus on melko vaatimatonta. Muutama latvasta tyveen valaistu kuusi ja pikkuruiset kausivalot puiden oksilla ovat vakio. Helsingissä panostetaan enemmän. Ja Stockmannin koristellut näyteikkunat ovat yhä nähtävyys.

Briteissä ja tietenkin Lontoossa on toista, mikä tuli todistettua joulukuun alussa toteutuneella matkalla. Joulukuu koristeineen, valoineen ja erikokoisine tavara- ja herkkumarkkinoineen on läsnä kaikkialla. Valtavat koristekranssit katujen varsilla ja liikkeiden edustoilla suorastaan häikäisevät. Mennään selvästi kaupallisuuden ehdoilla. Se hämmästyttää maalaiskaupungin pientä kulkijaa.

2

Gourmet täytti Bar Favelan estradin. Kuva: Marita Nyrhinen

Helsinkiläisen Bar Favelan joulukuisena tiistaina ei kuultu joulumusiikkia, vaikka Mikko Innasen isännöimässä jazzillassa soitannosta huolehti musiikin kaikki tyylilajit hallitseva Gourmet-sekstetti.

Tämä monella tapaa harvinainen, vuonna 1997 perustettu jazzorkesteri esittää perustajiensa Esa Onttosen ja Mikko Innasen sävellyksiä. Bändin tulkinnoissa kukoistaa aivan oma meininkinsä. Gourmet’n musiikista voi löytää vaikutteita muun muassa perinteisestä svengaavasta dixielandista, rytmikkäästä marssimusiikista tai vaikkapa New Orleansin hitaasta ja vakavasta, puhallinvoittoisesta hautajaismusiikista. Mihinkään ei olla sidoksissa, vaan musiikkityyli saattaa muuttua aivan kesken kaiken. Yhtäkkiä ollaankin hillittömässä sirkusmaisessa karnevaalitunnelmassa tai lempeästi baarin hämyssä. Tuon tuosta vapaan improvisaation hekuma villitsee soittajat.

Onttosen ja Innasen lisäksi sekstetissä soittavat pasunisti Ilmari Pohjola, harmonikkataitaja Veli Kujala, rumpali Mika Kallio sekä uusimpana jäsenenä tuubaa soittava Ville Niemelä. Kaikki ovat virtuooseja.

Mustiin pukuihin sonnustautuneiden, vakavannäköisten herrasmiesten riemukas soitto tarttui mahtavasti kuulijaan Bar Favelan ahtaassa tilassa.

3

Tuleeko Mummolasta vakituinen jouluelokuva? Kuva: Elokuvayhtiö Aamu

Joulun vietto on toisille hauska perhejuhla, toisille tuskaa. Sen saa kokea elokuvateattereissa pyörivän perhe-elämää kuvaavan draamakomedia Mummolan (2023) suku, joka kokoontuu joulunviettoon. Elokuva on terävä kuvaus yhden suvun perhesuhteista ja siitä, kuinka suvun jäsenet yrittävät löytää yhteyttä, mutta eivät meinaa siinä onnistua. Joulu on kuitenkin kestettävä, onhan sen vietto vakavasti otettava perinteinen perhejuhla. Yhteinen ateria on kohokohta – tai sen pitäisi olla. Ja mummo pyrkii pitämää jöötä yllä. Joka vuosi sama rituaali – ja se joulupukki…

Tapahtumat alkavat, kun suku kokoontuu mummolaan perinteiseen joulunviettoon. Isoäiti Ella (Leena Uotila) on huolissaan kaikista ja kaikesta, eikä vähiten siksi, että isoisä Lasse (Tom Wentzel) juo aivan liikaa. Mummo myös tietää, että tyttäret Susanna (Ria Kataja) ja Helena (Elina Knihtilä) ovat kyllästyneitä ja hermostuvat, nostavatko taas vanhat riidat päitään. Hössöttävä isoäiti, kanaemo, yrittää pitää jokaisen puolia. Jälleennäkeminen tuo useimmille lähinnä epämieluisan läheisyyden tunteen. Sitten koittaa joulun jälkeinen aika ja uudet kohtaamiset. Onko helpompaa?

Tia Kouvo on käsikirjoittanut ja ohjannut elokuvansa toki lämmöllä ja onnistuneesti. Vaikuttaa siltä, että hän on pannut pakettiin omia muistojaan talvisesta perhejuhlasta. Pienimuotoinen ilmaisu on uskottavaa ja täynnä eloisaa dynamiikkaa. Henkilöhahmoista voi löytää tutun tuntuisia tyyppejä, joita on kenen tahansa suvussa. Tulos on hyvin universaali. Ei siis ihme, että Mummola on otettu hyvin vastaan kansainvälisillä festivaaleilla, ja palkintoja on ropissut vähän väliä.

Mietin, tuleeko Mummolasta suomalaisten uusi perinne jouluelokuvien joukossa. Teema on vakava, ja yleensä jouluaiheiset elokuvat ovat iloisia ja hullunhauskoja. Mummola ei istu siihen pirtaan.

Lue Antti Selkokarin Mummola-elokuvasta Kulttuuritoimitukseen kirjoittama arvio täältä.

4

Christon ja Jeanne-Clauden retrospektiivi Lontoossa osoittaa, kuinka taidokkaasti toteutetut ja toteutumattomat spektaakkelit suunniteltiin piirroksin ja maalauksin. Kuvassa on Christon suunnitelma 7 500 portista koostuneesta ympäristöteoksesta ”the Gates”, jonka hän toteutti New Yorkin Keskuspuiston teille vuonna 2004. Kuva. Marita Nyrhinen

Joulukuinen matkani Lontooseen kohdistui Saatchi Galleryn näyttelyyn Boundless, jossa esitellään edesmenneen taiteilijaparin, Christon ja hänen vaimonsa Jeanne-Clauden vuosikymmeniä kestänyttä uraa.

Boundless on retrospektiivi, jossa voi tutustua tämä taitelijaparin luovuuteen. He ovat muun muassa käärineet kankaaseen kuuluisia maamerkkejä, kuten Pariisin Riemukaaren ja Pont Neufin sillan sekä Berliinin Reichstag-rakennuksen. Näyttelyssä käy ilmi, että Christo alkoi aluksi kääriä pieniä esineitä, mutta sittemmin kohteet suurenivat ja suurenivat.

Minulla on ollut onni nähdä Saksan kohteista paketoitu Reichstag (1995) ja Oberhausenin kaasukello: Big Air Package (2013), Pohjois-Italiassa Iseo-järvelle toteutettu The Floating Piers (2016) sekä Lontoon Hyde Parkin Serpentine-tekojärveen yli 7 000 tynnyristä koottu Mastaba (2018). Oli siis selvää, että käväisen katsomassa myös Saatchi Galleryn retrospektiivisen näyttelyn, jossa pariskunnan ura esiteltiin pienimuotoisine pakettiteoksineen sekä alkuperäisine suunnitelmineen.

Christo & Jeanne-Claude: Boundless Lontoon Saatchi Galleryssa 22.1.2024 saakka.

5

Näyttelijä Timothy Spall on myös kuvataiteilija. Kuva: Marita Nyrhinen

Timothy Spallin juuri päättynyt kuvataidenäyttely Lontoon Pontone Galleryssa osui myös kohdalle. Spall on mainio näyttelijä, ja hän vieraili syyskuussa Suomessa Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin vieraana esittelemässä elokuvansa Viimeinen vuoro. Yleisölle avoimen keskustelun aikana kävi ilmi, että Spall on myös kuvataiteilija, ja marraskuussa oli avautumassa hänen näyttelynsä.

Spall kertoi, että valmistautuminen J. M. W. Turnerin rooliin elokuvassa Mr. Turner loi pohjan tälle maalausmatkalle. Hän on maalannut tunnelmallisia ja toisinaan surrealistisia maisemia valon vaikutusta korostaen. Spall rakastaa luontoa, mikä kävi ilme Winter Sun -näyttelyn teoksissa.

Lue Viimeinen vuoro -elokuvan arvio täältä.

Marita Nyrhinen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua