Parasta juuri nyt (26.8.2020): Petra Olli, Countrymusiikki, Miki Liukkosen rättiarviot, Juséliuksen mausoleumi…

26.08.2020

Petra Ollin liekki painimiseen sammui.

Parasta juuri nyt -palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Mikael Mattila on katsonut Areenasta dokumentteja, ihaillut kirjailija Miki Liukkosen tiskirättiarvosteluja ja ihmetellyt porilaista esoteriaa.

1

Tietenkin vasta PJN-valinnat betonoituani tulin katsoneeksi, onko joku mahtanut sivuta aikomiani aiheita tällä alustalla aiemmin, ja olisinkin kovasti ihmetellyt, jollei dokumentaristi Ken Burnsin suur-odysseiaa halki amerikkalaisen perinnemusiikin olisi palstalla jo aiemmin käsitelty. Mutta koska viime kerrasta on jo reilu kuukausi ja koska Countrymusiikki-sarja on nähtävissä Yle Areenassa enää kymmenen päivän ajan, suhtauduttakoon tähän suositukseeni eräänlaisena “vielä ehdit” -viimehetkenpatistuksena.

Kaltaiselleni joka tyylilajin turistille ja täydelliselle kantrinöösille sarja on luonnollisestikin nautinnollista herkkua. Se antaa sanat, nimet ja hahmon asioille, jotka ovat eläneet omassa kokemusmaailmassani hyvin pitkälti vain muistinvarais-xeroxoituna kaikenlaisiin ajankohtaistyylilajeihin. Kulttuurisena liimana, joka ilmenee aihioina, nyökkäyksinä ja merkkeinä – eräänlaisena puheena, muttei soivana äänenä.

Sarja menee tälle lähteelle ja selittää vihdoin, kuka on se ihminen, jonka nimen kuulee amerikkalaisissa laulussa, mutta jota ei laiskuuttaan jaksa googlata – tai vaikka jaksaisi, ei ota seuraavaa askelta siirtyä ruotsalaisen suoratoistopalvelun puolelle tekemään läksyjään loppuun. Aika pitkään on Tuomari Nurmion Makasiinin luona -kappaleen otsikon perässä lukenut “(Waiting for a Train / Rodgers–Nurmio)”, mutta vasta nyt sitä saa aikaiseksi kaivaa esiin tämän yhden amerikkalaisen lauluntekijämusiikin kantalauluista alkuperäisessä muodossaan. Niin hataraa ja ohutta on millenniaalijonnen asiantuntemus, varsinkin kun kuvittelee tietävänsä aiheesta “jotain” vain lainattuaan joskus kirjastosta Harry Smithin sinällään tietenkin äärettömän legendaarisen Anthology of American Folk Music -kokoelman. “Musiikkinörtti”, muka!

Moinen knoppiegotrippailu on kuitenkin toissijaista sarjan varsinaisen ansion rinnalla: kattaessaan yhtä musiikkityyliä Ken Burns tulee kronikoineeksi myös kokonaista yhteiskuntaa. Kantri on elänyt tähän päivään asti todellisena “kansanmusiikkina”, joka on reagoinut nopeasti niin teknologiseen kehitykseen kuin poliittiseen ilmapiiriinkin. Toki nykypäivän Yhdysvallat on yhteiskuntana monin tavoin loukkaavan sivistymätön ihmiskunnan häpeäpilkku, mutta toisaalta myös aika järjettömän suuri ja auttamatta romanttisen vivahteikas jättikulttuuri, josta nyt vain on hirveän kiva kuulla Countrymusiikin kaltaisia suuria tarinoita.

Countrymusiikki Yle Areenassa.

2

Kansainvälisen urheilutouhuamisen seuraaminen on useimmiten melko masentavaa puuhaa. Jääkiekkohimiset paljastuvat kerta toisensa jälkeen umpiluupäisiksi pösilöiksi, ja roistovaltiossa järjestettäviä jalkapallokisojakin asettuvat hienovaraisesti kritisoimaan vain yksittäiset rikuriskit. Toisaalta tämä moralisointi on suunnilleen yhtä löysää ja ankeaa kuin “ei sotketa urheilua ja politiikkaa” -länkytyskin, koska moraalittomuudethan eivät maailmasta laskemalla lopu.

Silti Jarkko Ala-Huikun ja Veli-Matti Savisen jäyhä lähikuva yksittäisestä lappajärveläispainijasta tuntuu suurlajien päättäjien sikailun rinnalla miellyttävän pieneltä ja viattomalta. Meno Petra Olli – kun liekki sammuu -dokumentissa näyttäytyy niin teeskentelemättömänä ja kouriintuntuvana, että liikuttaa. Niin usein kuin suomalainen urheilijuus määrittyykin kärsimyksen kautta, välittyy omien epävarmuuksiensa kanssa painivan (köh) Ollin henkilökuvasta syvä inhimillisyys vailla turhaa sentimentaalisuutta. Dokumentti on eräänlainen vastinpari itsensä parodiaksi lipsahtaneelle (mies)karpaasimyytille, vaikka Ollin persoonan jäyhyys tuntuukin huvittavan ilmeiseltä suomalaisurheilijan arkkityypiltä.

Mutta kenties juuri sen arkkityypin hyödyntäminen maadoittaakin dokumentin niin ansiokkaaksi. Petra Olli on juuri sellainen ihminen, jonka voisi kuvitella mainostavan sohvia tai autonrenkaita Lappajärven Venetsialaismarkkinoilla, ja juuri se mielikuva tuntuu henkilöbrändihymyileviä tsemppiurheilijoita vasten peilattuna valtavan kunnolliselta. Täydellistä on sekin, että dokumentin päätteeksi painijan suosikkiyhtyeeksi paljastuu siistitukkaisten kauluspaitamiesten iskelmäpoppoo Taikakuu.

Petra Olli – kun liekki sammuu Yle Areenassa.

3

Siinähän ei ole mitään uutta, että Miki Liukkosen kirjailijabrändiin kuuluu “äkkivääryys” ja “ristiriitaisuus” – attribuutteja, jotka helposti kääntyvät “tekotaiteellisuudeksi” tai muuten vain teennäiseksi erikoisvänkyröinniksi. Toisaalta Liukkosen koti Oulu on kaupunki, jossa erikoisvänkyröinnillä on vankat perinteet.

Olen silti yllättänyt itseni kerta toisensa jälkeen vähän vastentahtoisen salaa eksymästä Liukkosen kirjallisuuden, radio-ohjelman sekä someläsnäolon äärelle toteamaan, että täällähän on sittenkin ihan asiallinen tunnelma! Liukkosen “outous” ei tunnu opetellulta tai performanssilta, koska olisi ihan liian oman-elämänsä-hysteerisen-realismin kuratointia ruveta esimerkiksi liioitellun kirjallisesti arvostelemaan Instagram-stooreissaan erilaisia tiskirättejä. Pikemminkin kyse on juuri sellaisesta dorkasta internet-pöljyydestä, josta minä pidän.

Liukkosen syväsukellus tiskirättien maailmaan (hän on julistanut arvostelevansa yhteensä 58 erilaista rättiä, mene ja tiedä) on oikeastaan aika hauska mikrotarkastelu arkisesta, mutta aikanamme yllättävänkin ilmaisuvoimaisesta kodintarvikkeiden alalajista: nykyäänhän tiskirättejä myydään kaikenlaisina oheistuotteina ja kaupantekijäisinä, minkä lisäksi niitä koristellaan jos jonnkinmoisella hilperryksellä banaaleista tinderprofiiliaforismeista Eino Leino -sitaatteihin. Liukkonen pohtii arvioissaan ainakin rättien materiaalien korreloimista niiden imukykyisyyden kanssa, sitä, miten rätin printti vaikuttaa sen käyttömukavuuteen, sekä sitä, miten niljaiselta kostea rätti alkaa tuntua kädessä useampien käyttökertojen jälkeen. Myös rättien värien vaikutus niiden käyttötarkoitukseen sekä luonnollisesti käytettyjen rättien hajut saavat omat tarkastelunsa.

Lisäksi Liukkonen tekee useat rättiarvionsa ilman housuja – kunnollista!

4

Kyllä vaan ennen vanhaan oli rakentamisessakin kunnon meininkiä: jos satut vilkaisemaan liki mitä tahansa 1800–1900-lukujen taitteessa rakennettua, uus-jotakin-tyylilajia edustavaa “tärkeää” rakennusta, bongaat sen krumeluureista aivan varmasti jotakin esoteriaan tai salatiedepuuhasteluun liittyvää. Esimerkiksi jo Helsingin Säätytalon pihapuolelta löytyy vapaamuurarisymboleita, ja vaikkapa Tampereen kirkot ovat silmäkolmioineen ja Ouroboros-käärmeineen esoteerisen arkkitehtuurin ystävien ihmemaa.

Yksi tällaisen ajan hengen ehdottomasti upeimpia osoituksia on Porista, Käppärän hautausmaalta löytyvä Juséliuksen mausoleumi: teollisuuspohatta F. A. Juseliuksen tyttärelleen Sigridille rakennuttama leposija. Tyttöparka kuoli keuhkotuberkuloosiin vain 11-vuotiaana, ja surun murtama isä päätti rakennuttaa hänelle Suomen kenties hulppeimman lepokappelin – ja vieläpä Pohjoismaiden ainoan mausoleumin.

Pienehkö mutta vaikuttava rakennus on yksi epätodellisimpia paikkoja, missä olen koskaan käynyt. Hetken tuntuu kuin olisi joutunut johonkin seikkailupeliin tai yliampuvan tykittelevään haudanryöstöelokuvaan, jossa kaapuihmisten salainen seura varjostaa ja väärin lausutut loitsut voivat aiheuttaa vuosikymmenten kirouksen, vakavia halkeamia elävien ja kuolleiden maailmojen välille ja ties mitä henkimaailman harmeja.

Vuonna 1903 valmistunut mausoleumi rakennettiin maan parhaiden taiteilijoiden voimin: keskihuoneen freskot ovat Akseli Gallen-Kallelan käsialaa, eteisen maalauksista on vastannut puolestaan Pekka Halonen. Itse rakennuksen on suunnitellut kymmenistä kirkoistaan tunnettu Josef Stenbäck. Kiireellä rakennettu mausoleumi tosin kärsi jos mistäkin sään ja ajan vaivoista, ja se onnistui kertaalleen palamaankin niin pahoin, että tuhoutuneet Gallen-Kallelan freskot maalasi uudestaan tämän poika Jorma.

Merkityksellisen rakennuksesta tekee paitsi tämä seppien kaarti, myös se, mitä he ovat mausoleumin sisälle ikuistaneet: maalaukset vilisevät juuri taiteilijoille ominaista mystistä okkultistisymboliikkaa perinteisistä Kalevala-motiiveista vapaamuurarihanskoihin sekä omintakeisiin maailmankaikkeuskäsityksiin. Sigridin arkkua ympäröivän kryptan seiniltä löytyy daavidintähteä, hakaristiä, aurinkopyörää ja ankhia.

Niin arkisilta asioilta kuin hautausmaat sinällään tuntuvat, on Juséliuksen mausoleumissa jotakin surrealistista: Sigridin sarkofagi on tosin muurattu kiinni, eikä mausoleumin alla sijaitsevaan kryptaan ole valitettavasti nykyään enää pääsyä. Silti tuntuu jotenkin toismaailmalliselta katsoa maatasolta alas syvänteeseen, jossa nököttää siistin valkoinen sarkofagi (siis häh, eivätkö “sarkofagit” ole joitakin muinaisten sivilisaatioiden juttuja, ei tylsien suomalaisten?!), jonka sisällä makaa yli sata vuotta sitten kuollut lapsi.

Ei siis ihme, että mausoleumi on tullut esimerkiksi sen entisen oppaan Anja Suokkaan uniin. Jos viettää kolmekymmentä vuotta paksuilmaisessa kivikappelissa 11-vuotiaan vainajan kanssa, saattaa vähemmästäkin saada vähän kummia tuntemuksia.

5

Maakuntamatkailun ystävänä toivoisin koronan ajaneen Berliinin-kävijät pysyvästi Visulahden vahakabinettiin (missä itse kävin toki jo viime kesänä) tai muihin kotimaisen erikoismatkailun erikoiskohteisiin, joista yksi on eittämättä Myllykoskella sijaitseva Kulttuuritalo Wanha Rautakauppa. Sen liiketila ei ole sinällään erikoinen, sisältäen pienen kirjakaupan, kahvion ja gallerian, mutta varsinainen nähtävyys on sen takapihalla sijaitseva entinen konehalli, joka on somistettu rustiikkiseksi loungeksi esiintymislavoineen kaikkineen.

Eipä tämäkään nyt kauhean epätavallista ole, kunnes oivaltaa, että halli onkin valtava kirjakierrätyskeskus. Sen seinät ovat lattiasta kattoon täynnä lahjoituskirjoja, jotka ovat vieläpä jokseenkin järjenmukaisessa järjestyksessä. Ilahduttavaa on myös, että perinteisen divarihutun ja loputtomien daniellesteelejen sijasta kirjahallin valikoima on aivan paikallaan: ainakin omalla visiitilläni löysin aivan asiallista klassikkokamaa venäläisistä Camus’hun, kotimaiseen poliittiseen historiaan sekä lähes-ajankohtaisesseistiikkaan.

Erityisen paljon ilahdutti todellinen klassikkolöytö: Suomen historian kenties kiehtovimman poliitikon, teosofin ja mystikon Yrjö Kallisen tekstikokoelma Elämmekö unessa?

Mikael Mattila

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This