Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Hanna Klén on kuunnellut koomikko Michael Ian Blackin podcastia ja hurmioitunut Colour Out of Space -festivaalilla.

1

Hiljattain keskusteluissa on taajaan sivuttu ydinkatastrofin mielettömyyttä kuvaavaa Chernobyl-minisarjaa. Itsekin antauduin sarjan vietäväksi ja tartuin myös Svetlana Aleksijevitshin alkuperäisteokseen Tshernobylistä nousee rukous, joka olikin melko hurja ja kaunis kirja. Monen muun tavoin olen siis päätynyt pohtimaan radioaktiivista säteilyä, rauhan ja sodan atomeja. Pohtimisella tarkoitan tietenkin googlaamista.

Brasilian maaseudulla tapahtui vuonna 1987 käänteiltään erittäin omalaatuinen ja onneton tapahtumasarja, joka alkaa köyhyydestä, varkaudesta, arkipäiväisestä kamppailusta toimeentulosta ja päättyy suruntäyteiseen tragediaan. Goiânian säteilyonnettomuus vangitsee jotain säteilyn käsittämättömyydestä, siitä tappavasta magiasta, jota ihmiskunta päivittäin valjastaa eri tavoin arkisiin tehtäviin, mutta jonka silkka olemassaolo uhkaa omaamme. Goiânian tarina on surullinen, mutta kiehtova. Liekö maantieteellinen sijainti vai joku syvempi sävy, joka kirvoittaa mieleen maagillisen realismin nyansseja.

2

Toisille musiikilliset rakastumiset tapahtuvat harvoin. Tunnustan ainakin itse olevani lähtökohtaisesti hieman epäluuloinen, tarvitsen pienen sekoamisen tunteen päästäkseni alkuun. Onneksi näin käy kuitenkin aina silloin tällöin. Edellisen kerran tämän sai aikaan huhtikuisena sunnuntaina Brightonissa Alvarius B.

Moni tietää, että kolmantena päivänä musiikkifestivaaleilla joitain filttereitä ja defenssejä on jo pudoteltu matkan varrelle. Osansa niistä kuorii pois hauskanpito ja väsymys, mutta mielestäni parhaita herkistäjiä on keikka toisensa perään -tykitys.

Colour Out of Space -festivaalin runsas kokeellisen musiikin kavalkadi virittää aivot autuaaseen tilaan. Hämmästyneenä voi iloita, että osui tai ei, kaikkea tällaistakin musiikkia tehdään, ihmiset vaan tekee!

Sunnuntaisen kirkon peräpenkillä, hyvässä seurassa ja hilpein sydämin sekosin siis juuri sopivasti. En muista koska olisin kuullut sellaista laulua tai paistatellut sellaisen karismakekäleen hehkussa. Nauratti ja vähän itkettikin. Aivan suvereenia, aivan toismaallista! Ehkä voin olla iloinen, ettei korvani ole aiemmin kurkottanut Sun City Girlsin tai Alan Bishopin suuntaan. Nyt ulottuvilla on 40 vuotta plärättävää ja pöyhittävää!

3

Ihmiset jaetaan helposti koira- ja kissaihmisiin. Omaa asemaani en ole joutunut miettimään: onhan lapsuudessani kotona aina ollut kissa tai kaksi ja viimeisimmän rakkaan kanssa elettiin yhdessä 18 vuotta. Maailman parhaan kissan siirryttyä ajasta iäisyyteen jo useampi vuosi takaperin olen elellyt eläinvapaata eloa useastakin syystä.

Tänä keväänä kävi kuitenkin niin, että ystävyyssuhteeni erään espanjanvesikoiran kanssa syventyi. Olemme lopulta päätyneet kaksistaan kävelyille, lukeneet kirjaa rannalla ja puistoissa, koira on jopa yöpynyt luonani muutamaan otteeseen. En tiennyt miten paljon olin kaivannut sitä, kun nukkuessa havahtuu mukavaan painon tunteeseen säären syrjässä, jonkun tehdessä itselleen tilaa kiepsahtaa peiton päälle jalkopäähän.

En siis ehkä olekaan enää vain kissaihminen? Ja vaikka en näe itseäni koirallisena tai kissallisenakaan, ainakaan lähitulevaisuudessa, suosittelen kaikille varauksetta eläinystävää. Eläimen kanssa hengailussa, elekielen seuraamisessa ja opettelussa puolin ja toisin on jotain, mikä asettaa asioita mukavasti mittakaavoihin.

4

Koomikko Michael Ian Black on keksinyt nerokkaan, raikkaan ja mikä tärkeintä, erittäin hauskan podcast-konseptin. Black lukee Thomas Hardyn Jude the Obscure -klassikkoa ääneen ja kommentoi jutustellen edetessään. Ei ehkä kuulosta kovin erityiseltä, paitsi että kuulostaapas.

Michael Ian Blackin vilpitön hämmennys kirjan hahmojen ja käänteiden äärellä on erittäin samaistuttavaa. Hän analysoi juonta ja Hardyn maailmankuvaa tikahduttavasti, haastattelee parhaiksi näkemiään asiantuntijoita omista tuttavistaan teini-ikäiseen tyttäreensä, ja repeilee mitä tarttuvimmalla tavalla kirjaa lukiessaan. Pisteitä ropisee myös sekarotuisesta Irlannin aksentista (kirjan sijoittuessa Englannin maaseudulle…) ja sopivan köppäisestä eläytymisestä hahmoihin.

Kirja on pitkä, ja tässä vaiheessa Obscure with Michael Ian Black -jaksoja on julkaistu 53. Tämä ilahduttaa kaltaistani tiiliskivien ja pitkien sitoutumisien ystävää. Obscure on poikkeuksellisen nautittava podcast podcastien niin geneerisesti vellovassa meressä.

5

Piti minun näin vanhaksi elää, kunnes pimennysverhot tulivat elämääni. Tämä on aavistuksen yllättävää siitäkin syystä, että olen aina ollut hämäränrakastaja, ja varsinkin nukkuessani.

Makuuhuoneen itään antavan ikkunan pimennysverhoista on tikun menemättä ristiin puhuttu kodissamme kuutisen vuotta. Kunnes hiljattain eräänä sunnuntaina rullaverho tuli ja ripustui, eikä mikään ole sen jälkeen ollut entisensä! Siunattu pimeys laskeutuu joka ilta ja jokin jännä tunne virittyy aamuisin rullaverhoa ylös vinssatessa, kun maisema taas tulvii sisään.

Millaisia makeita, syviä ja palauttavia keskikesän unia vetelenkään vihdoin. Kesässä ei yksinkertaisesti ole enää ainuttakaan epäkohtaa. Mansikat, uinnit, petanquet ja pimeät yöt! Ihan parasta juuri nyt.

Hanna Klén