Parasta juuri nyt (25.11.2020): Antti Paalanen, Bolla, Filosofien rakkaustarinat, Nailpolish.avi, yhden kirjan lukeminen

25.11.2020
anttipaalanen

Antti Paalanen. Kuva: Kirsi Haapamatti

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Kirsi Haapamatti on kuunnellut pimeässä mörköhanuristia, lannistunut Bollasta, ja seurannut tyhmänrohkeaa päähenkilöä surman suuhun.

1

”Mörkö se täällä kammiossa soittelee!” Tällaisen välispiikin hanuristi Antti Paalanen pisti tulemaan möreällä äänellä useammankin kerran soittaessaan Pikkuprovinssi-tapahtumassa Seinäjoen Kalevan Navetassa marraskuun puolivälissä. Spiikki sopi tilanteeseen hyvin, sillä tapahtumassa oli paljon lapsia, joiden korviin Paalasen matalalta muriseva, shamanistinen laulu varmaankin kuulosti mörön ääneltä.

Paalanen soitti keikan Seinäjoen kaupungin kulttuuripalveluiden ValotON-valotapahtumassa, joka tänä vuonna järjestettiin osana lastenkulttuurifestivaali Pikkuprovinssia. Turvaväleistä ei juuri tarvinnut huolia, sillä artisti soitti sisätiloissa. Musiikki raikasi pihamaalle kaiuttimista, ja kuva näkyi useasta pienestä tv-ruudusta pitkin aluetta. Toki keikkaa saattoi seurata myös ikkunasta, mikä toimikin ihmeen hyvin. Pienen akkunan eteen ei kerääntynyt missään vaiheessa isoa joukkoa, vaan porukka asettui hieman kauemmas, joten suurimmalla osalla oli esteetön näkyvyys ikkunasta.

Ja millainen keikka se olikaan! Kerta kaikkiaan mahtava. Harmonikkataiteilija vei melko lyhyessä setissään yleisön huvittuneesta epäuskosta liki transsiin. Ympäröivää pimeyttä värittivät valoteokset ja ihmisten puheensorina vaimeni Paalasen hiljaisesta herkistelystä voimakkaaseen, melkein teknopoljentoon, yltyneen pauhun alle. Oli jollain tapaa absurdi näky, kun kunnon kurkkulauluörinän ja hakkaavan soiton raikuessa äidit nostelivat pieniä, pipopäisiä lapsiaan ikkunalle: Tuolla se mörkö soittaa.

2

Hyvin harvoin luen romaaneja uudelleen, niin paljon jäisi muuten lukematta. Pajtim Statovcin Bollan (Otava, 2019) nappasin kirjaston pikalainahyllystä hetken huumassa, ja kyllä se kannatti. Ja ei kannattanut.

Kuten muistinkin, kirjahan on murskaavan hieno. Sitä lukiessa on kylmä ja kuuma samanaikaisesti. Reaktio saa aikaan myös itseinhoa. Itsekin fiktiota kirjoittavana tunnen ylitsekäyvää varmuutta siitä, ettei kannattaisi yrittää. Miksi ihmeessä kannattaisi, kun Statovcin teksti on niin täydellistä jo? Kaikki oma on sen rinnalla kuin alakoulun Mitä tein kesälomalla –ainekirjoitukset. Kuin mietteeni alleviivaten, kirjassa päähenkilö pohtii kirjoittamisesta näin:

”Kirjoittamisessa itsessään ei ole mitään hienoa, päinvastoin se on piinallista ja tuskastuttavaa, itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. En tiennyt, että asia jota luulee rakastavansa varauksetta voi tuntua niin väärältä ja vastenmieliseltä. Jatkuva vertailu, hallitsematon ja lamauttava, lattialle kaatava häpeä joka kytkeytyy kirjallisuuteen sen jälkeen kun on muuttunut lukijasta kertojaksi – ihmisen olisi parempi ilman sitä.”

Siinäpä alkusanat mille tahansa luovan kirjoittamisen kurssille!

3

Pärttyli Rinteen Yle Areenalle kirjoittama kuunnelmasarja Filosofien rakkaustarinat yllättää kiehtovuudellaan, sillä etukäteen en arvannut, että jaksaisin kuunnella mitään tällaista. En siksi, ettei kiinnostaisi, vaan siksi, että en arvannut tämän toimivan kuunneltuna. Tietynlaisten tekstien äärellä olen hidas ja vanhaan jatkuvasti palaava lukija, joten äänikirjat, radioteatteri ja kuunnelmat eivät kohdallani aina toimi. Kieltämättä tässäkin on välillä kelattava takaisin, sillä en aina tahdo saada sanoista selvää. Lainaus Simone de Beauvoir -jaksosta, jossa Jean-Paul Sartre on äänessä:

”En kannata yksiavioisuutta. Meidän suhteessamme on kyse välttämättömästä, essentiaalista rakkaudesta. Mutta se ei estä meitä kokemasta satunnaisia, kontinentteja rakkauksia. Vain me kaksi olemme varsinaisuutta.”

4

Lotta-Liisa Joelssonin Nailpolish.avi (Karisto, 2020) lupaa takakansitekstin mukaan hyytävää teknologiakauhua. Lukukokemus muistutti erityisen paljon kauhuelokuvan katsomiskokemusta. Sitä, kun ei vain voi jättää kesken – ennalta-arvattavaakaan – kauhufilmiä, vaan on loppuun asti katsottava, mistä se hirviö vielä ilmestyykään.

Joelsson on selvästi kauhutarinansa katsellut, sen verran hyviä koukkuja tarinaan on ripoteltu. Kuten kauhuelokuvien kohdalla, myös tätä kirjaa lukiessa piti useassa kohtaan melkein ääneen huutaa päähenkilöille, että älkää nyt sinne menkö! Ja kun tarinassa on koira, ei voi kuin sydän kylmänä ihmetellä, miksi se hurtta pitää jatkuvasti laskea irti pimeyteen tai ignoorata, kun koira ihan selvästi merkkaa jotain paikkaa, josta arvoituksen ratkaisu löytyisi.

Lyhyehkön teoksen, 173 sivua, tunnelma kulki mukanani myös lukemisen taukojen välillä. Eli varsin viihdyttävä ja vetävä teos. Kauhukirjat eivät minulle noin yleensä ottaen sovi, koska alan niitä lukiessani pelkäämään sängynalusia, kellareita ja tämän luettuani myös Youtube-videoita.

Nailpolish.avi sai Kariston taannoisessa kauhuromaanikilpailussa kunniamaininnan. Kisan voitti Johanna Sinisalon Vieraat.

5

Konmaritin lukutottumukseni. Tavallisesti minulla on kesken pari, kolme kirjaa yhtä aikaa. Yksi kirja odottaa yöpöydällä, toinen keittiössä ja kolmas äänikirjana autossa. Nyt päätin kokeilla uutta tyyliä. Luen vain yhtä kirjaa kerralla eli sama kirja kulkeutuu iltalukemiseksi ja lounastaukojen ratoksi, esimerkiksi. Tämä on ollut hyvä päätös. Kirjojen eri maailmojen kakofonia syö vajavaisten aivojeni kapasiteettia ilmeisen paljon, sillä nyt, yhteen kirjaan keskittyessäni, tunnen saavani teoksesta enemmän irti. Lisäksi koen olevani jollain kummallisella tavalla seesteisempi. Lisäksi vältyn kirjaston myöhästymismaksuilta, kun kirjat tulevat ajallaan luetuiksi ja palautetuiksi.

Kirsi Haapamatti

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua