Parasta juuri nyt (21.6.)

21.06.2019

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Tiiatuulia Erkkilä on kahlannut Lauri Ahtisen Eropäiväkirjaa ja rakastunut uudelleen Suede-yhtyeen musiikkiin.

1

Lastenelokuvaa katsellessa saa kokea joitain sellaista, mitä aikuisyleisön joukossa ei saa. Elokuvateatterissa helisee lasten vatsanpohjasta pulppuava nauru, ja se on kovin tarttuvaa. On yhdentekevää, nauraako kakkajutulle vai kakkajutulle nauravan lapsen naurulle, kunhan antaa itsensä nauraa. Teatterista ulos laukkaa, loikkii, maleksii ja kekkuloi joukkio, jonka silmät vilkkuvat ilosta iästä riippumatta.

Chris Butlerin ohjaama Laika-studion animaatio Huippujengi Himalajalla on visuaalisesti upea ja oivaltava ja teknisesti taitavasti toteutettu. Kuvakielessä on jotain virkistävän uutta ja charmanttia. Erityisesti minua miellyttivät merikohtausten aallokot ja valkoisina taivasta vasten hohtavat lokit.

Himalajalle Shangri-Lahan pyrkivään huippujengiin kuuluu maineikkaaksi seikkailijaksi havitteleva tutkimusmatkailija ja dandy Sir Lionel Frost, ihmisen evoluution tuntematonta haaraa edustava isojalka Mr (Susan) Link ja päättäväinen ja omaehtoinen Adelina Fortnight. Matka Himalajalle on tutkimusmatka ihmisyyden syövereihin. Itsekkyyden, yksinäisyyden ja toisiin kiinnitymisen teemoja kuljetetaan läpi elokuvan, kun henkilöhahmot tavoittelevat unelmiaan ja katselevat elämänarvojensa mielekkyyttä ja tarkoituksenmukaisuutta silmiin.

Dialogi on nokkelaa, mutta pienemmille lapsille ehkä liiankin kaunopuheista. Elokuva iskee jatkuvasti silmää aikuisyleisölle samalla, kun pitää lapsiyleisön hyppysissään jännittävillä käänteillä, taianomaisilla kuvilla ja hupsuilla höpinöillä. Aivan pienet lapset kyllä tylsistynevät muutamasta kakkavitsistä huolimatta. Ehkäpä elokuvan juoni kaipaisi enemmän potkua ja kekseliäisyyttä, mutta esteetikannälkäiselle se kelpaa vallan mainiosti.

2

Ihmiselle, joka on lukenut koko elämänsä paljon ja antaumuksella, lukulukko on vakava tila. Minua on vaivannut välillä absoluuttinen ja välillä osittainen lukemiskyvyttömyys jo useita vuosia. Nyt onneksi näyttää siltä, että tämä halvauttava asiain laita on jäämässä taakseni.

Kaikki alkoi Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -teoksen ensimmäisen osan Swannin tie kauan haaveillusta ja kunniakkaasta ahmaisemisesta. Tämä kaunokirjallisuuden maineikas outolintu vaatii lukijaltaan, mutta myös palkitsee.

Swannin tie vie lukijan kertojan lapsuuteen, kiireettömien kesäpäivien, tunnekuohujen, ihastumisten, tuoksujen, makujen, tunnelmoinnin, oikeiden ja väärien johtopäätösten ja muistin valikoivuuden ja yhdistelevyyden kudelmaan. Paikoin kuvaukset ovat kyynelkanavat avaavan kauniita. Käsissäni on selkeästi ajattelun, kertomisen ja psykologisoinnin mestariteos.

Tällä hetkellä minun on vaikea laskea käsistäni Haruki Murakamin teosta Komtuurin surma. Parisataa sivua luettunani olen jo vakuuttunut, että kyseessä on jälleen kiehtova taidokas mysteeri, joka liikkuu suvereenisti ajassa ja paikassa ja todellisen ja fantastisen välillä.

Murakamin yksinäisyydessä viihtyvät henkilöhahmot odottavat minua hienovaraisesti ja vähittäisesti vinksalleen ajautuvassa maailmassa. Nimeämättä jäävä kertoja vetäytyy eron jälkeen eristyksiin vuorelle ja päättää keskittyä maalaamiseen. Taiteilijan on määrä maalata salaperäisen miljonäärin muotokuva tilaustyönä, mutta ottaessaan vastaan työn, hän sotkeutuu eriskummallisiin asioihin. Mitä syvemmälle Komturin surman eriskummallisuuksiin sukellan, sitä löyhemmäksi lukkoni käy.

3

Sideways-festivaaleilla aikuinen minäni syleili teini-itseäni. Suede-yhtyeen musiikki, joka minua on seurannut nuoruusvuosilta aikuisuuteen, soi suoraan nostalgiannälkäiseen sieluun. Yleisössä itkettiin vanhojen ja nykyisten hyvien aikojen, hehkuvan kuuman kesäyön ja auringonlaskun aiheuttaman hurmoksen ja samanmielisten huutolauluun ratkenneiden festivaalikävijöiden yhteenkuuluvuudentunteen nostattamia kyyneleitä.

Kaiken kaikkiaan Sideways on leppoisa ja rento festivaali, joka luottaa yleisöönsä sallien sen vaellella lasiset pullot kätösissään pitkin viehättävää ja tunnelmallista festivaalialuetta. Ainoastaan kahvia piti jonottaa, ja sehän ennemminkin kuuluu asiaan kuin käy harmittamaan. Hyväntuuliset ihmiset nauttivat erinomaisesti kasatusta monipuolisesta ohjelmasta.

Festivaalikokemus lähenteli täydellistä.

4

Lauri Ahtisen Eropäiväkirja tulee iholle. Jo muutaman sivun sarjakuvaa luettuani haukon henkeäni.

Sarjakuvassa kertomuksen minä, Lauri, tekee tiliä pitkän avioliiton päättymisestä ja uuden rakkauden löytymisestä. Tunteiden ristiriitaisuus ja monikerroksisuus on ainakin tälle lukijalle kovin tuttua. Laurin henkilöhahmo katselee mennyttä itseään näyttäen lukijalle erosekoilun ja -tunteilun kaikessa inhimillisessä raadollisuudessaan, liikuttavuudessaan ja koomisuudessaan ja mahdollistaa täten riipaisevankin samastumiskohteen. Kun sarjakuvassa Lauri-isä yrittää selviytyä tilanteessa, jossa kertoo erosta lapsilleen, lukija tuntee vatsansa kiertyvän solmulle hetken riipivyydestä.

Lauri narauttaa armotta itsensä neljän vuoden takaisista valheistaan ja näkee tunnemyrskyssä rypevän itsensä toisaalta empaattisesti, toisaalta huvittavana. Lähikuvassa näkyvät raastavan kyyneleiset silmät ja uurteiset kasvot, mutta pään päälle on piirretty tekopyhyyden sädekehä. Hän marssii miltei paniikkikohtauksen vallassa vaatekauppaan, sovittaa myymälän tiukimpia pillifarkkuja ja on tikahtua omaan ahdistukseensa, kunnes näköyhteys myyjän rintoihin ja takapuoleen saattaa fiilisheilurin liikkeeseen kohti toista ääripäätä, näköalapaikalle holtittomaan dekadenttiin vuoroviikoin koittavaan vapauteen.

Piirrosjälki on mielenkiintoista ja rosoista, kuvat täynnä paljasta ihmistä, niin metaforisesti kuin konkreettisestikin ja ironia on koko ajan käsivarren mitan päässä. Sarjakuvaan on tallentunut hipsteri-ihmisen arjen ajankuva – Marimekon kangaslaukku, artisaanioluen etiketti, Youtuben logo, messengerin filtterit, string-hylly, joka on lainattu ystävältä puolityhjään kotiin.

Sivujen asetelmat toistavat kertomuksessa kuluvan hetken logiikkaa. Eropäätöksen syntymisen hetkeä kuvatessaan sivu täyttyy toisiinsa liittymättömistä pienistä irrallisista kuvista ja teksteistä, elämää siihen asti kuljettanut tottumus ja järjestys on murtunut, eronnut mieli tarrautuu yksittäisiin sanoihin, hetkiin ja tunnelmiin ja taiteellinen käsi täyttää sivun vinksin vonksin kuin vanhanaikaisen puhelinluettelon kannen.

Lauri Ahtisen sarjakuva läväyttää lukijan kasvoille kaikessa värikkyydessään (mustavalkoisena) eron ja rakastumisen aiheuttaman identiteettikriisin, miehisyyden ja isyyden vaikeuden, ylpeyden ja merkityksen, haparoinnit ja voiton hetket.

5

Kaikilla tavoilla vaikuttava on myös Patrick Melrosen kamppailuntäyteinen elämäntarina samannimisessä Edward St Aubynin omaelämäkerrallisiin teoksiin perustuvassa sarjassa. Visuaalisesti huikeassa sarjassa jännite säilyy ja pitää katsojan epämukavasti sohvanreunalla, kun heroiiniaddikti yrittää saada elämäänsä raiteilleen tai edes päänsä pinnalle.

Benedict Cumberbatch tekee virtuoosimaisen roolisuorituksen kammottavan ja traumaattisen lapsuuden särkeneenä Patrickina. Lapsuus leikkautuu kertomuksen nykyhetkeen ja paljastaa pala palalta piinaavan hidastempoisesti ja toisteisesti, miten Patricikin sadistinen isä julmasti murtaa poikansa tahdon ja käyttää tätä seksuaalisesti hyväkseen. Varakas perhe viettää kesät Etelä-Ranskassa, mutta perhe-elämä on painajaismaista, eikä huvilassa vierailevat epävakaat vieraat juuri auta asiaa.

Patrick kasvaa, elää päihteenhuuruista holtitonta elämää, aikuistuu, hautaa ensin isänsä ja sitten äitinsä, menee naimisiin, saa lapsia, yrittää olla hyvä vanhempi lapsilleen ja onkin parempi kuin omat vanhempansa olivat hänelle. Eletyn elämän koettelemukset ovat kuitenkin liian raskaita, tunteet ovat liian ylitselyöviä hallittaviksi ja itselääkintä liian ankaraa ja se kaikki painaa hänet polvilleen.

Mykistävän kauniisti kuvattu, oivaltavasti leikattu ja rakennettu sarja kuljettaa katsojan eräänlaisessa hermopinteessä loppuun asti. Kevyttä ja hyväntuulista katsottavaa sarja ei ole, mutta se on varmasti yksi parhaista koskaan näkemistäni kuvauksista mielen, tahdon ja eheän ihmisyyden särkymisestä, sen seurauksista ja yrityksistä rakentaa elämä hajottavien kokemusten päälle.

Tiiatuulia Erkkilä