Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Marja-Liisa Torniainen on pohtinut suhdettaan suomalaisen taiteen supernaisiin ja uppoutunut Bauhaus-taidekoulun historiaan.

1

Omat reaktiot saattavat joskus yllättää. Näin kävi, kun vihdoinkin pääsin Ateneumin Schjerfbeck-näyttelyyn.

Helene Schjerfbeckin maalaukset ovat kulkeneet kanssani nuoruudesta saakka. Tyttökirjan kannessa oli hänen akvarellinsa pistoaitaan nojaavasta haaveilevasta tytöstä. Kansikuvan muistan, en kirjan sisältöä. Lehdissä myytiin painokopioita herttaisista lapsimuotokuvista.

Taideopiskelijana suhde oleellisesti muuttui: tutkin toisin hänen töitään, ihailin ja arvostin. Se jatkui jatkumistaan, kunnes nyt joulun pyhien jälkeen salista toiseen kävellessäni kaikki oli ohi. Rakkaussuhde oli loppunut. Mikään työ ei saanut enää intohimoani syttymään, eivät entiset suosikkinikaan. Tunsin oloni jälkeenpäin surkeaksi. Miten tässä näin kävi?

En keksi muuta selitystä, kuin että rajansa kaikella. Tunnen työt jo selkäytimessäni. Niin pitääkin, sillä olenhan niitä katsonut jo aika monta vuosikymmentä. Hänen El Greco -versionsa Sara Hildénillä on silti mielestäni timantti, edelleenkin. Kehtaan jopa epäillä sitä kokoelmien taiteellisesti arvokkaimmaksi hankinnaksi.

Katselmus Ateneumissa on tästä yksittäisestä henkilökohtaisesta kokemuksestani huolimatta ehdottomasti vierailun arvoinen. Monta päivää se ei enää ole avoinna (26.1.2020 asti), mutta jos sinne et ehdi, on Tammisaaren museokeskus EKTA:ssa esillä pysyväisnäyttely Helene Schjerfbeckin elämä ja taide. Se avattiin 2012, jolloin oli kulunut 150 vuotta hänen syntymästään.

2

Toinen Suomen taiteen supernaisista, Ellen Thesleff, on esillä Helsingin taidemuseo HAMissa. Pitkään häntä arvostettiin vähemmän kuin Heleneä. Nyt hän kuitenkin tuntuu läheisemmältä, melkeinpä aikalaiselta, raikkaalta.

Hän kirjoittaa vuonna 1909 Forte dei Marmista sisarelleen Thyralle näin: ”Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöden hiekkaan kuullakseni maapallon sydämen lyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotain ihmeellistä.”

Rytmi onkin oleellista Ellenin töissä. Kun Helene pysyttelee tasaisissa väripinnoissa, Ellenin viiva on liikkeessä, väritkin väreilevät. Kun Helene tarkastelee kohteitaan ulkopuolisena, Ellen on enemmän yhtä niiden kanssa. Heidän syntymävuosiensa välillä on eroa vain kahdeksan vuotta, mutta on kuin naiset kuuluisivat eri aikakausiin.

3

Paraskaan ei ole täydellistä. Näin ajattelin katsottuani täyttä tähditystä saaneen elokuvan Nuoren naisen muotokuva. Olen samaa mieltä arvostelijoiden kanssa melkeinpä kaikesta.

Etenkin minuun teki vaikutuksen rantakohtaus ja musiikin osuus kerronnassa. Miten se olikaan paikallaan, kun elottoman hiljaisuuden jälkeen kuivat sydämet heräsivät eloon ja liekkeihin. Kunpa samalla tavalla olisi elimellisesti tarinaan kuuluvaa kuvataidetta käytetty näyttämään, kuinka todellinen taideteos syntyäkseen tarvitsee rakkautta ja intohimoa.

Nuoren naisen toiseen kertaan maalatun muotokuvan olisi pitänyt näyttää se, lunastaa elokuvan nimi, olla kohokohta, eikä kuoppa kuvallisessa kerronnassa, joka muuten on huippuluokkaa.

4

Kuvataide elokuvissa on usein ongelma. On noloa katsoa esitystä, jossa on tarkoitus antaa arvoa taiteilijalle ja hänen työlleen, mutta työskentely näyttää täysin ammattitaidottomalta ja itse työt surkeilta. Antti J. Jokinen on kunnioitettavasti pyrkinyt välttämään tämän jo ensi-iltansa saaneessa elokuvassa Helene ja palkannut maalarin mukaan työryhmään.

Anna Retulainen opetti Laura Birniä puoli vuotta ja teki omia versioitaan päähenkilön teoksista eri vaiheissa elokuvaa varten. Tästä prosessista Image-lehden Sonja Saarikoski on kirjoittanut erinomaisesti ja aiheeseen yksityiskohtaisesti paneutuen viisi kokonaista sivua. Kuvat ovat Aapo Huhdan.

Lehti on täynnä mielenkiintoisia artikkeleita muutenkin ja kannessa komeilee Retulaisen H.S.-versio ja teksti: Luulitko tuntevasi Helenen?

Miten elokuvassa on onnistuttu, sitä en vielä ole ehtinyt käydä katsomassa.

5

Miten haluamme elää tulevaisuudessa? Millainen olisi maailma, jossa kaikilla olisi samat oikeudet?

Nämä kysymykset askarruttivat uraauurtavan taideoppilaitoksen, Bauhausin, perustajia Weimarissa 1919. Ne askarruttavat ihmiskuntaa vielä sata vuotta myöhemminkin.

Yle Areenassa on katsottavissa uusia näkökantoja aiheeseen avaava 3-osainen dokumentti Bauhausin salaisuus, vaikutus ja perintö, mikä jokaisen yhteiskuntasuunnittelusta kiinnostuneen kannattaa katsoa. Vain 14 vuotta toimineen koulun vaikutus on ollut ihmeteltävän suuri. Syytä siihen ihmetellään, mutta se lienee perustavanlaatuisissa ja oikein asetelluissa kysymyksissä, jotka eivät vanhene.

Kuusiosaisessa draamasarjassa Bauhaus – uusi aika, yritetään rekonstruoida opiskelijoiden ja opettajien elämää autenttisissa ympäristöissä. Siinä keskitytään opiskelijan ja koulun johtajan varmistamattomaan suhteeseen seurauksineen. Esiin tulevat myös laitoksen johtohahmojen ristiriitaiset tavoitteet, kyseenalaiset opetusmetodit ja kaikkien naisopiskelijoiden pakottaminen tekstiilitaiteen pariin.

Radikaali opetus herätti luonnollisesti vastustusta sitä ympäröivässä yhteiskunnassa, ja kansallissosialismin nousun myötä koulu suljettiinkin vuonna 1933. Suuri osa opettajista muutti Yhdysvaltoihin ja vaikutti suuresti uuden kotimaansa tulevaan taiteilijasukupolveen.

Kutsun kuuluisaan Black Mountain Collegeen saivat myös Anni ja Josef Albers (joita tv-sarjassa tuskin mainitaan). He kiersivät Perussa, Chilessä, Kuubassa ja Meksikossa oppien ja opettaen ja välittivät tietojaan omille opiskelijoilleen. Tekstiilitaiteilija Anni Albers oli erityisen kiinnostunut meksikolaisesta käsityöstä ja perinteisten kuitujen käytöstä uusien kanssa. Meksikolaistaiteilija Amor Muños kulkee hänen jalanjäljissään. Muños on perustanut tekstiilitehtaasta irtisanotuille naisille sosiaalisen yrityksen Yuca-Tech. Jukatanilaisen yrityksen tuotteissa, kuten mukanakuljetettavat aurinkopaneelit, perinteinen agave-kuitu ja uusin teknologia toimivat ihanteellisesti yhdessä.

Vapaa taidekoulu julkaisi Josef Albersin kirjan Värien vuorovaikutus suomalaisena näköispainoksena erillisin serigrafia-vedoksin vuonna 1978. Tein ennakkotilauksen heti, vaikka hinta oli päätä huimaava. En koskaan aiemmin enkä myöhemmin ole maksanut mistään kirjasta niin paljon. Kallis julkaisu myytiin loppuun äkkiä ja sen jälkeen siitä on ilmestynyt kaksi painosta edullisina taskukirjoina. Ainakin Vapaan taidekoulun ohjelmaan Albersin värioppi kuuluu edelleen. Kaikissa maailman arkkitehtitoimistoissa käytössä oleva kirja taas on Ernst Neufertin Rakennussuunnittelun käsikirja.

Kulttuuritalo Laikun galleriassa avautuu Goethe-Instituutin kiertonäyttely Bauhaus – Imaginista 8.2.2020 juhlistaen 100 vuotta sitten perustettua arkkitehti- ja taidekoulua ja esitellen sen kansainvälistä tarinaa. Sitä ennen kannattaa ottaa haltuun Ylen tarjoama monipuolinen info.

Marja-Liisa Torniainen