Kylmäverisesti Truman Capote löytyy Yle Areenasta. Kuva: Yle

1

Jos dokumenttielokuvan kohteena olevaa henkilöä kuvaillaan jo alkutekstien aikana sanoilla ”sokerilla kuorrutettu tarantula”, voi olla melko varma, että elokuvassa on luvassa jotakin muutakin kuin kyseisen henkilön nerouden ylistystä. Ja juuri näin asianlaita onkin Ebs Burnoughin dokumenttielokuvassa Kylmäverisesti Truman Capote (The Capote Tapes, 2019).

Elokuva valottaa kirjailija, toimittaja Truman Capoten (1924–84) persoonaa ja elämää lukuisien eri haastattelujen avulla. Kiehtovinta on, että osa elokuvassa kuultavista haastatteluista on tehty jo vuosikymmeniä sitten, ne on kaivettu esiin toimittaja George Plimptonin arkistonauhoista.

New Yorkin seurapiireissä pörrännyt Capote oli hauska ja ilkeäkin seuramies, alkoholisti ja avoimesti homoseksuaali ”homoprinssi”. Isompi julkkis hänestä tuli pienoisromaanin Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany’s, 1958) myötä, varsinkin kun kirjasta tehtiin myös Audrey Hepburnin tähdittämä elokuva.

Capoten seurapiiripersoonan perusteella olisi voinut luulla, että hän olisi maailman epätodennäköisin henkilö kirjoittamaan vuonna 1959 tapahtuneesta kansasilaisen pikkukaupungin murhenäytelmästä, julmasta surmatyöstä ja veriteon tekijöistä. Mutta Capote syventyi asiaan, vietti aiheen parissa kuusi vuotta – ja kirjoitti aivan poikkeuksellisen romaanin. Capoten Kylmäverisesti (In Cold Blood, 1966) on ”ei-fiktiivinen romaani”, joka kertoo tositapahtumat kaunokirjallisessa muodossa.

Joukkomurhan taustoja selvittäneen Capoten tapa saada ihmiset puhumaan, avautumaan aiheesta on ollut ilmeisen manipuloiva, ja tämä tuodaan dokumentissa arastelematta esiin. Samoin käy ilmi, miten Capote lopulta petti ystäviensä luottamuksen viimeistä (ilmeisesti kesken jäänyttä) romaaniaan kirjoittaessaan.

Dokumenttielokuva ei kuitenkaan tyydy pyörimään pelkästään Capoten julkisen minän ympärillä, vaan löytää myös hylätyn pikkupojan, Capoten persoonan haavoittuvan puolen.

Ebs Burnoughin ohjaama dokumentti onnistuukin kuvaamaan kohdettaan niin tarkkanäköisesti, ymmärtävästi ja armottomasti – kylmäverisesti – että se voisi olla itsensä Capoten käsikirjoittama.

Kylmäverisesti Truman Capote Yle Areenassa.

2

Harkitsin pitkään, viitsinkö ryhtyä katsomaan HBO Nordicilla nähtävää Q: Into the Storm –dokumenttisarjaa (2021), sillä en ole vielä täysin toipunut kaikista Yhdysvaltojen presidentinvaalien aiheuttamista traumoista. Kuusiosainen dokumenttisarja sukeltaa Yhdysvaltain poliittisen elämän masentavimpiin syövereihin, eli QAnon-liikkeen vaiheisiin.

Dokumentaristi Cullen Hoback on ottanut tavoitteekseen selvittää, kuka on kryptistä misinformaatiota postaava anonyymi Q. Yhdysvaltain hallintoa lähellä olevaksi hahmoksi tekeytynyt Q aloitti postauksensa kuvalaudoilla vuonna 2017. Tubettajat ja muut netin pillipiiparit tulkitsivat näitä viestejä miten tahtoivat, ja ihmisten parvihulluus hoiti loput: viestien pohjalta kehkeytyi Yhdysvaltain demokraattista puoluetta mustaava salaliittoteoria.

Hoback jäljittää Q:ta haastattelemalla mm. tubettajia, kuvalautojen omistajia ja ylläpitäjiä. Ihan varmoja ei voida olla mistään, ja dokumentti harhailee ja hapuilee aiheen ympärillä. Välillä joudutaan umpikujiin. Tämä on täysin ymmärrettävää, sillä dokumenttia on tehty sitä mukaa kuin tapahtuu.

Yleensä pidän aika napakoista dokumenteista, jotka pohjautuvat varmempaan tietoon. Mutta tässä tapauksessa harhailun ymmärtää, ja se onkin itse asiassa vallan mainio asia. Näemme näiden kuvalautafoorumeiden perustajia arkisissa kotioloissa, ja jopa sikafarmilla työskentelemässä. Tämä jos mikä on omiaan syömään kaikenlaisen mystiikan Q:n ympäriltä.

Vaikka en lopulta tiedä, onko Q: Into the Storm -dokumenttisarjan antama vastaus Q:n henkilöllisyydestä oikea, ainakin sarjassa onnistutaan totaalisesti demystifioimaan anonyymin hahmon hohdokas salaperäisyys. Jo pelkästään tämän vuoksi dokumenttisarja kannatti tehdä.

Q: Into the Storm (2021) HBO Nordicilla.

3

Jos kaipaa jotakin rentouttavampaa dokkarikatsottavaa, voin lämpimästi suositella Historia: Keskiajan vallan linnakkeet -dokumenttia Yle Areenassa. Kaksiosaisen dokumentin kyydissä päästään vierailemaan eurooppalaisissa keskiaikaisissa linnoissa ja kuullaan mielenkiintoisia anekdootteja keskiajalta, joka ei ehkä sittenkään ollut ihan niin pimeä kuin nykynetin varjoisa puoli.

Keskiajan vallan linnakkeet -dokumentin parasta antia on henkeäsalpaava kuvamateriaali. Vaikka ei pääsisikään ihan lähiaikoina matkustamaan lähellekään dokumentin maisemia, kyllä kelpaa täällä tasaisessa kotimaassa katsoa, kun kamera kiertää keskieurooppalaisilla kukkuloilla ja vuorilla komeiden linnojen yläpuolella – pökerryttävän korkealla!

Itse katsoin linnamaisemia monttu auki niin haltioituneena, että en aina edes pystynyt kuuntelemaan kertojan selostuksia. Ja selostustahan sarjassa piisaa: helposti samasta materiaalista olisi saanut vaikka kuusiosaisen sarjan. Tai vaikka vielä useamman osan.

Joitakin sarjan anekdootteja jäi sentään mieleen. Kyllä mahtoi olla kurjaa asua Eltzin ”ahtaassa” linnassa Mosel-joen maisemissa, sillä riitojahan tällainen tilanahtaus ilman muuta aiheuttaa eri sukuhaarojen välillä. Mutta kun Puhvelinsarvi-Eltzien Johan surmasi Kultaisten leijonien Heinrichin vuonna 1372, sukuriitoja alettiin setviä yhtiökokousmaisempaan tyyliin linnan ritarisalissa. Ja hyvä näin: linna on edelleen saman suvun hallussa.

Varsin mieleenpainuva hahmo on myös dokumentin toisessa osassa esitelty rosvoparoni Franz von Sickingen, joka herätti 1500-luvun alkuvuosikymmeninä kauhua ympäri Keski-Eurooppaa kiertelemällä maita ja mantuja valtavan jättiläiskanuunansa kanssa. Jättitykin lempinimi oli Satakieli, ja sillä von Sickingen ammuskeli muiden aatelisten linnoja – kunnes rosvoparoni sai lopulta maistaa omaa lääkettään.

Historia: Keskiajan vallan linnakkeet Yle Areenassa.

4

Ohjaan aasini nyt keskiaikaisen linnan laskusiltaa pitkin Hämeenlinnaan ja 1970-luvun lopulle, missä tuohon aikaan vaikutti punk-musiikkiin keskittyneen Hilse-lehden päätoimittaja Miettinen. Samainen Miettinen on tietenkin edelleen tuon ajan punkin asiantuntija, ja on nyt toimittanut uuden kirjan punkin alkuvuosista Suomessa. Kirjan nimi on varsin informatiivisesti Suomipunk 1977–81 (Like, 2021).

Kirjassa ovat äänessä monet kymmenet tämän vaiheen kotimaiset punk-ihmiset, etunenässä muusikot ja pienlehtien toimittajat. Ja puhetta riittää. Kirja olisi varmasti ymmärrettävämpi, jos sitä olisi tiukemmin editoitu, ja faktalaatikoita ja kuvatekstejä lisäilty, mutta toisaalta tällainen vapaamuotoinen jutustelu myös tuo kirjaan oman viehättävän, ajankuvaa syventävän lisänsä.

Kirjan kunniallinen läpäisy kuitenkin vaatii, että myös lukija on jossakin määrin tähän musiikinlajiin ja aikakauteen vihkiytynyt. Tällaisella lukijalla mukavasti pulpahtelee muistoja mieleen kirjaa lukiessa, ja päänsisäinen jukebox pyörittelee tuttuja biisejä tämän tästä.

Ja miten se punk sitten tuli Suomeen? Monia eri reittejä, mutta useampikin kirjaan haastatelluista henkilöistä mainitsee käänteentekeväksi hetkeksi sen, kun Ylen Iltatähti-ohjelmassa näytettiin Sex Pistols esittämässä biisiä Anarchy in the UK.

Ja sieltähän tämä legendaarinen 6.3.1977 esitetty ohjelmapätkä löytyy Ylen Elävän Arkiston nettisivuilta. Ohjelman juontaja Mikko Alatalo tosin hieman pilkallisesti tuntuu Johnny Rottenin puheisiin suhtautuvan. (Lähtökuvassa näkyy olevan samassa ohjelmassa nähty Harpo, mutta älkää antako sen häiritä, sieltä Alatalo ja Rotten löytyvät alta!)

5

Kun Johnny Rotten rääkyi Iltatähden insertissä, olin itse viidesluokkalainen ja juuri täyttänyt 12 vuotta, enkä tietenkään missään musiikkipiireissä pyörinyt. Punk tuli kuitenkin varsin nopeasti myös ala-asteikäisten lasten tietoisuuteen. Silti punk oli minulle vielä tuossa vaiheessa vain yksi musiikki-ilmiö muiden joukossa – olinhan muutenkin kuunnellut rock- ja pop-musiikkia jo vuosia – ainakin neljä vuotta!

Sitä paitsi: lapsikin sen saattoi huomata, Sex Pistols ei tuntunut ihan aidolta, vaan bändissä oli puolet poseerausta.

Aion nyt käyttää tätä minulle internetissä varattua tilaa oman punk-kääntymykseni muisteluun. ”Kääntymys” on ainoa oikea sana, sillä tapahtuma oli varsin äkillinen ja ikimuistoinen. Muistan jopa tarkan maantieteellisen sijaintini kotitaloni pihalla, kun se biisi räjähti soimaan pihapöydällä olleesta matkaradiosta kesällä 1978.

Kokemus oli voimakas: jähmetyin välittömästi paikoilleni, veri kohisi korvissani, enkä voinut muuta kuin vain kuunnella ja antaa puhtaan punk-energian virrata kehooni, mieleeni, sieluuni.

Punk valtasi minut Sham 69:n If the Kids Are United -biisin voimalla, street punkin ja football chantin lyömättömällä yhdistelmällä. Enkä varmaankaan ollut ainoa, sillä If the Kids Are United lumosi nuorisoa myös Britanniassa ja nousi siellä singlelistalle kärkikymmenikköön heinäkuussa 1978. Biisin luonnehditaan edelleenkin olevan todellinen ”punk anthem”.

Tämän äkillisen punkahduksen jälkeen hiukseni lyhenivät aika nopeasti nysämittaan ja pukeutumiseni muuttui resuisemmaksi. Punk ei kuitenkaan ollut minulle mikään muoti tai tyyli. En koskaan nimittänyt itseäni punkkariksi, en koskaan pitänyt yhtäkään rintanappia, sillä pahinta olisi ollut, jos joku olisi luullut minua… muotipunkkariksi!

Sillä minähän olin tosissani, 13-vuotias ja tosissani.

Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua