Kuvat: ntamo / Aviador / Kulttuurivihkot

1

Anne Hännisen Yön väliverho (Aviador, 2025) on hänen seitsemästätoista runoteoksestaan monisanaisin. Se on kiivasta puhetta luonnon puolesta, fragmentaarisesti proosamaista paatosta ja puolustuspuhetta tuomiopäivää kohti rynnistävää talousmaailmaa vastaan. On elegisyyttäkin (kuten kustantaja takakannessa ilmoittaa), mutta vähemmän kuin runoilijan aiemmassa tuotannossa.

Kirjan mielipidemaailmasta ja näkemyksistä on vaikea olla eri mieltä. Eikä todellakaan pidäkään. Runoilja levittää katoavan maailman luonnonlajeja lukijan eteen enemmän, kuin juuri kukaan biologipohjainen luonnonsuojelija on tehnyt.

Teos liittää itsensä biologisiin tutkimuksiin eikä poikkea evoluutioteorian todisteista, vaan tekee siitä runoelman selkärangan. Runoilija aloittaa tiedolla: ”Kasvien paratiisi alkoi rehevöityä yli 253 miljoonaa vuotta sitten.” Sitäkin edeltävään aikaan Hänninen tarttuu, miljardeja vuosia sitten ”ääretön outo tila, sen uinunta ja outo liike”. Näin järkevästä tieteeseen nojaavasta, vaikkakin lyyrisestä aloituksesta voi tuskin mitään edeltävää runokirjaa mainostaa.

Teoksen merkitys, lajirikkauden lisäksi, on laajakatseisuudessa ja toisaalta yksityiskohtaisissa havainnoissa. Jos yrittäisi laskea tai listata sivuilla esiintyvät eliöt, saisi kokoon megaluettelon.

On yksi selkeä syyllinen tuhon tiehen, ei yllätys, ihminen, ”vieraslaji”, ”tuholaismyrkyttäjä”, ”ryöstäjä”.

Eipä Hänninen hurskastele eläintenkään hyvyydellä, vaan kuvaa niiden toisiaan, jopa omaa lajiaan tuhoavaa elämää. Myyttimaailmasta poimitusti hän viittaa hieman erillisesti paratiisiin, jossa ”jalopeura lepää lampaan vierellä”.

Evoluutio sysää paratiisin syrjään, valtaa teoksen hengen, joka lopussa lyyristyy ja kääntyy apeaksi ja toivonsa menettäneeksi puheeksi:

”Loputon kirjeiden ketju, maailmankaikkeudelle.

Hämärän takaa sanat, katkokirjoituksen varjot ilmaan.”

Teos on lohduton ja sisällöllisesti vakuuttava.

2

Taiteen yksi tärkeimmistä tehtävistä on herättää lukijoita kriittiseen ajatteluun ja monipuoliseen ymmärtämiseen. Tiina Poutanen on jakanut useilla teoksillaan uusia näkökulmia tavanomaisten asenteiden tilalle.

Runoteoksessa Puuttuva massa (ntamo, 2024) hän keskittyy fyysisesti pienten ja huomaamattomien tapahtumien etsimiseen. Tekstissä kuvataan liikettä katveissa ja näyttävien tapahtumien varjoissa.

”Pitelemme ilmaa

polviemme välissä

valon seisake raapii sisäovea”

Poutanen löytää havainnon ohi ja ulkopuolelle jääviä asioita, ikään kuin sähkömagneettisen säteilyn tavoittamattomista, liian nopeita tai hitaita, liian suuria tai pieniä häivähdyksenomaisia olemisen muotoja. Hän etsii huomaamattomuuden erityisyyksiä.

”Hiukkasella on nopeuksia

eri suuntiin, kynä raapii puuta ikään kuin

kirjoittaja puhuisi itsekseen”

Paradoksaalisesti yhteenkuulumattomien ilmiöiden yhdistämistä voi pitää runouden keinovalikoimissa ihastuttavimpina, mutta sen käyttö ei saa olla sattumanvaraisen tuntuista. Poutanen onnistuu usein:

”Aalto aallon perään

juokseva koira”

Kokoelma sisältää myös erinomaisia pitkiä runoja. Niistä suosikkini on ”Mitä jos”. Tekstin kokonaisaistittavuus on lumoavaa.

Teos aukaisee portteja tavallisten ajatusrakennelmien ulkopuolelle ja auttaa lukijaa oivaltamaan pienten ja väheksyttyjen ilmiöiden merkityksiä. Runoissa paljastuu ohikatsomisen aukkoja sovinnaisesti jankkaavassa kielessä.

3

”Kölö syntyi Suomenlahden puolivälissä”, alkaa Kristian Blombergin toimittaman Kölö-teoksen (Poesia, 2019) esipiuheentapainen.

Tutustuin Kölöön kuitenkin runonäyttelyssä, joka järjestettiin Galleria Koppelossa heinäkuussa 2025. Siellä Kölön toteuttaja oli Saara Metsäranta. Hän luki kölönkielisiä tekstejä liikunnallisen esityksen lomassa, jossa hän kasvatti ja korjaili näyttelyn ripustuksen aikana rakentamaansa lankavyyhtiteosta, jonka oli levittänyt roikkumaan katon ja lattian väliin gallerian pääsalissa.

Kölö on sekoitus useita kieliä, eniten suomea ja viroa, mutta se ilmoittaa itse olevansa ”baabelin kielen jäljitysperformanssi”. Se on käsityötä, runoutta, folklorea, rituaaleja ja liturgioita yhdistävää kokonaisilmaisua.

Vihkosen teksteillä voi hauskuuttaa itseään, sillä assosiaatiot eri kielten välillä ovat äänteellisiä jatkumoita ja lauseet kuin juoksevia sekakielisiä lankekeriä.

Poimittyuja maistiaisia:

”hävis

bene is having fit

gravity ravit tavun kraanassa haavi aavikolla”

”löögu kölöö ööbik vannis a big one vanish like laikud kutse kaelal”

Kölö aukeaa kaikelle, eikä siinä tarvita nimiä, asiat puhutaan pois!

4

Vedelmiä voitti Runokaarinan vuonna 2016, Sen jälkeen on Riikka Ulanto julkaissut muun muassa teokset Tehen ja Neitsytlento (lue arvio).

Uusi teos Pakko saada joku tänne (Kulttuurivihkot 2025) on tunneilmaisua ja uudistuvaa kieltä tulviva runoelma, huutomainen kokonaishyöky, katkeamaton viesti jonnekin.

Lukiessa tulee tunne, että kirjoitus liikkuu tunne edellä alitajuisen ja tietoisen rajalinjalla, molemmin puolin lipsahdellen.

Kristevan teoriassa oleva primaari ilmaisu on symbolisoitumaton, miltei puhdas tahto, jolla on suunta, mutta ei vielä muotoa. Ulanto käyttää kieltä vähän tällä primitiivisellä, nopealla valinnalla, välittämättä faktoista.

Ilmaisun tosiasioita lukija pyrkii arvailemaan: onko ”rakas” jättänyt vai kuollut?

Verbaalinen kaksoiskäyttö sulkee alleen perustan. Tässä toteutuu runouden ominaisuus sulattaa aistimuksia, tunnetiloja, vaikutelmia järjestäytymättömäksi, lähes kaoottiseksi tajunnanvirraksi.

Ulannon runouden päähenkilö on kiivas tahto. Se järjestää asioita omalla rytmisesti latautuneella tavallaan.

Otsikon ”Muisto” alla löytyy futuuria, konditionaalia ja vain vähän imperfektiä. Epäloogisuus palvelee tahtoa, joka jakaa asiat itseriittoisesti kummallisiin ryhmiin. Perussävy on negatiivinen, täynnä menetystä, liikettä lähellä hautuumaita.

Koko kirjan lukemisen jälkeen jää kokonaismielikuvia pidäkkeettömän mielen maalaamiin assosiaatioketjuihin, joista hahmottaa kokonaisuutta.

5

Anna Virtain julkaisee esikoisteoksensa ja tarjoaa melkoisen vastakohdan edellä käsitellylle Ulannon teokselle. Runokirja Hei maailmankaikkeus (Momentum, 2025) koostuu muodollisesti ja metrisesti hallituista, lähes ja täysin selkeistä tankarunoista. Kokoelma on selkeä myös sisällöllisesti. Runot ovat rakkausaiheisia, tunteiden ja luonnon kanssa impressionistisesti piirrettyine keskusteluineen.

Päällimmäiseksi lukukokemuksesta jää hallittu ikävä, varovaisesti paljastettu keskustunne, jota runoilija pyrkii peittämään kirjoittamalla vähemmän kiinnostavan, mutta ainoan lohduttajan, luonnon ja myös koko maailmankaikkeuden kanssa.

Japanilaisessa tankarunoudessa on perinteisesti kaksi lausetta. Joskus ne kasvavat toisistaan, yleensä jälkimmäinen edeltävästä. Toinen tankatyyppi on kahden erilaisen lauseen yllättävä yhdistäminen.

Virtain kirjoittaa ensimmäistä tyyppiä noudattaen. Hän kehittää aloitusta johonkin suuntaan:

”Vaikka en ole

kertonut kenellekään

kukat ja kivi

seuraavat kulkuani

eri silmin kuin ennen”

Hyperbola eli liioittelu kehystyy tunteella hienosti runossa:

”Aika on suhteellista

Sata vuotta siitä kun

satuimme yksiin, tuhat

vuotta siihen kun

taas tapaamme toisemme”

Enimmäkseen Virtain noudattaa perinteistä tankan tavujakoa. Poikkeamat ovat virkistäviä, vaikka perinnettä jääkin kaipaamaan. Kokonaisuus on vahva, yhtenäinen ja arkuudessaan sulostuttava.

Erkki Kiviniemi

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua