Saatana saapuu Moskovaan myös striimattuna. Kuva: Tampereen Teatteri

1

Tampereen elokuvajuhlat (10.3.–14.3.2021) järjestettiin tänä vuonna poikkeuksellisesti kokonaan netissä. Ja hei hoi: juhlat jatkuvat edelleen! Vaikka festivaalit virallisesti päättyivät sunnuntaina, lähes koko festivaalin ohjelmisto on edelleen katsottavissa 21.3.2021 asti.

Ihmisten tietenkin pitäisi päästä festivaaleilla myös tapaamaan toisiaan, mutta omalla kohdallani tämä elokuvien siirtyminen nettiin ei ollutkaan loppujen lopuksi yhtään huonompi vaihtoehto. Netistä elokuvia katsoessa on lukemattomia etuja: elokuvat voi katsoa silloin kun huvittaa, voi samalla syödä mussuttaa ja pitää taukoja. Jos meno elokuvassa käy jotenkin ikäväksi, voi siinä näyttöä mulkoillessaan pistää samalla vaikka kahvia tulemaan.

Ja noloa mutta totta: elokuvan voi jättää vaikka kesken. Sillä – käsi sydämelle – aika moni meistä on filkkarihistoriansa aikana huokaillut raskaasti katsomossa, vaihtanut jalkaa toisen päälle ja taas takaisin, ja vain rukoillut mielessään, että se ylipitkä 12-minuuttinen joskus loppuisi.

Sama pätee tietysti myös toisinpäin. Jos näkee lyhytelokuvan, josta kovasti tykkää, sen voi katsoa netissä niin monta kertaa kuin haluaa. Viisi euroa maksava yhden näytöksen lippu on voimassa vuorokauden, festivaalipassi koko festivaalin ajan.

Vielä ehtii!

Tampere Film Festival, näytökset 21.3.2021 asti.

2

Itse keskityin Tampereen elokuvajuhlien ohjelmistosta katsomaan uuden, genre-elokuvia esittelevän Generation XYZ -kilpasarjan elokuvia. Ilahduin sarjan kovasta tasosta, ja nostinkin jo aiemmin kuusi mielestäni kiinnostavinta elokuvaa esiin Kulttuuritoimituksessa.

Löysin sarjasta oman mitalikolmikkoni. Pronssia ja hopeaa omalla listallani voittivat espanjalainen Survivers (2020, ohj. Carlos Gómez-Trigo) ja kanadalainen Wolf in Dude’s Clothing (2021, ohj. Solmund MacPherson). Nämä molemmat elokuvat katsoinkin kahteen kertaan.

Sarjan ehdoton voittaja oli kuitenkin selvä, eikä pelkästään omalla listallani. Myös kilpailun raati valitsi yksimielisesti Generation XYZ -kilpailun voittajaksi ranskalaisen 16-minuuttisen The Last Men -elokuvan (Les derniers hommes, 2020).

Tähän mennessä olen katsonut The Last Men -elokuvan viisi kertaa.

Maailman viimeinen ihminen (yleensä mies) on aiheena niin vanha ja käytetty, että elokuvan nimen perusteella oli mahdoton olettaa, että mitään kiinnostavaa olisi luvassa. Myös zombiapokalypsielokuvia on nähty enemmän kuin lääkäri määrää. Mutta niin vain elokuvan ohjannut ja käsikirjoittanut Adrien Jeannot onnistuu kiteyttämään tämän tematiikan, kliseetkin – ja kirkastaa ne aivan uudelle tasolle.

The Last Men -elokuvan kaikessa yksinkertaisuudessaan ihastuttava idea avaa mahdollisuuden useisiin erilaisiin tulkintoihin – aivan kuten parhaat taideteokset tekevät. Silti The Last Men on elokuva, jonka voi ymmärtää vaivattomasti kuka tahansa katsoja, omista lähtökohdistaan.

Elokuva on myös toteutettu kauniisti. Ohjaus, kuvaus, leikkaus, näyttelijätyö ja Esteban Zuñigan musiikki kuljettavat katsojaa taitavasti tunnetiloista toiseen, alun huvittuneesta naurahtelusta kohti liikutusta ja syvempää ymmärrystä.

Nimi Adrien Jeannot kannattaa pitää mielessä.

The Last Men nähdään Tampere Film Festival Generation XYZ 3 ja Palkitut elokuvat -näytöksissä 21.3.2021 asti.

VIDEO: Ohjaaja Adrien Jeannot kertoo videolla elokuvastaan.

3

Nyt on sitten koettu myös teatteria livestriiminä. Olin mukana kotikatsomossa, kun Tampereen Teatterin Saatana saapuu Moskovaan esitettiin 11.3.2021.

En tiedä miksi, mutta koin kotona ennen esitystä samaa kihelmöivää jännitystä kuin teatterissakin ennen näytöstä. Osittain jännitys johtui siitäkin, että pohditutti miten homma kotona mahtaa hoitua teknisesti. Mutta hoituihan se. Hieman säälivästi äidilleen hymyillyt 14-vuotias tekninen tukihenkilö tökkäsi läppäristä piuhan telkkariin viidessä sekunnissa, ja näytös saatiin hienosti näkymään isommalta ruudulta.

En ole lukenut Mihail Bulgakovin romaania, joten aavistelin jo etukäteen, että en välttämättä ymmärrä näytelmästä juuri mitään. Aavistelin oikein: Saatana saapuu Moskovaan -livestriimiä katsoessani olinkin enimmän aikaa todella pihalla, ja välillä aika kaukanakin ulapalla.

Mutta tämä ymmärtämättömyys ei todellakaan haittaa. En tajua mitään, mutta hyvältä näyttää! -taidekokemukset ovat arvokkaita, sillä silloin voi vapautuneesti heittäytyä mukaan ja vain katsoa minne mennään.

Tarkemmin ajatellen olikin ehkä parempi, että en ollut lukenut Bulgakovin romaania ennakkoon.

Tampereen Teatteri: Saatana saapuu Moskovaan. Livestriimit myös 9.4.2021 ja 14.4.2021.

4

Kovin kevyt viihde ei juuri tällä maailmanhistorian hetkellä kiinnosta. Siksipä seuraamani televisiosarjatkin ovat viime aikoina olleet painavammasta päästä.

Espanjalainen, HBO Nordicilla esitettävä televisiosarja Patria (2020) perustuu kirjailija Fernando Aramburun romaaniin Äidinmaa (Patria, 2016; suom. Sari Selander; WSOY, 2020). Tarina kertoo kahdesta perheestä, joiden elämä ja ihmissuhteet muuttuvat täysin, kun perheiden jäsenet joutuvat baskien separatistijärjestö Etan rintamalinjojen eri puolille. Kaksi ystävätärtä eivät enää voi olla ystäviä, kun Eta murhaa toisen puolison ja toisen poika on Etan iskujen tekijä – mahdollisesti jopa perheystävän murhaaja.

Televisiosarjassa liikutaan Espanjan lähihistoriassa, vähemmistökansan elämänpiirissä, joka täältä Suomesta katsoen on jäänyt melko vähälle huomiolle. Kahden baskiperheen elämää näytetään 1980-ja 1990-lukujen vaihteesta takautumina ja sarjan nykytilanteesta 2010-luvun alkupuolelta, jolloin Eta oli ilmoittanut iskujen lopettamisesta. Katsojalle tulee selväksi, että väkivallan jäljet tuntuvat pitkään, vuosikymmenestä toiseen, ja tekojen vaikutus ulottuu moniin ihmisiin. Anteeksianto, sovinto, saattaa olla jopa mahdotonta.

Sarja ei selittele Etan iskujen taustoja, eikä lajittele syyllisiä kansallisuuden perusteella. Sekä espanjalaiset poliisit että Etan terroristit tekevät vääryyksiä. Tarinan päähenkilöiden valintoja ja tunteita sarjassa sen sijaan ymmärretään.

Draamaa rakennetaan pienin keinoin. Vanha nainen, murhatun leski, kulkee vuosien jälkeen kotikylänsä kadulla. Ihmiset katsovat perään.

Myös kotikatsomossa sydänalaa puristaa.

5

Vähemmistökansallisuuteen ja vähemmistöjen historiaan liittyviä kysymyksiä käsitellään tällä hetkellä myös Taidekeskus Mältinrannassa olevassa näyttelyssä. Annika Dahlstenin ja Markku Laakson installaatio Campfire in a Zoo näyttää nukkeanimaation keinoin pieniä hetkiä saamelaisperheen matkasta 1930-luvun Keski-Euroopassa. Perhe oli mukana ihmisnäyttelyssä, joka kiersi pääasiassa eläintarhoissa.

Kulttuuritoimituksen Katri Kovasiipi on jo kirjoittanut näyttelystä laajan ja syvällisesti asiaa pohtivan kritiikin, joten en ryhdy taustoittamaan tai kuvailemaan näyttelyä enempää. Mutta vaikuttava näyttely on kyseessä. Ja tässäkin: pienet keinot – animoitujen hahmojen katseet ja valitut kuvakulmat – menevät syvälle myös katsojan tunteisiin.

Taidekeskus Mältinranta on avoinna myös pandemiarajoitusten aikana, mutta sisään otetaan vain kuusi henkilöä kerrallaan.

Näyttelyn kannalta tämä on parempikin, sillä Campfire in a Zoo -näyttelyyn tutustuu mieluiten silloin, kun juuri muita ei ole paikalla.

Campfire in a Zoo: Taidekeskus Mältinranta 23.3.2021 saakka ma–to 12–18, pe–su 12–16.

Kaarina Lehtisalo

Yksityiskohta Campfire in a Zoo -näyttelyn animaatiosta. Kuva: Kaarina Lehtisalo

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua