Kirjailija Sara Stridsberg. Kuva: Caroline Andersson

1

Kimmo Ylönen kirjoitti pari viikkoa sitten oodin matkasovelluksille Parasta juuri nyt -valinnoissaan. Ilman tulostina elävänä ihmisenä arvostan kyllä ruudulta vilautettavia tarkastuslippuja, paikkavarauksia ja rokotetodistuksia (varsinkin, kun paikan päällä on pistorasia hätävaralataukselle).

En voi kuitenkaan olla mukisematta sovelluskeskeisyydestä. Aloitin juuri uudessa coworking-tilassa, jossa lukolliset lokerot saa lukkoon ja auki vain siihen tarkoitetulla sovelluksella. Jouduin pohtimaan suuria kysymyksiä kännykkäni täyden muistin äärellä: onko lukollinen kaappi Hesarin sovelluksen poistamisen arvoista? Paljonko arvostan HappyCow-vegaaniruokakartastoa? Entä mahdollisuutta virittää kitara kännykällä?

Siksi sydämessäni läikähti, kun menin ensimmäistä kertaa uuden kotipaikkani uimahalliin: kaapeissa on perinteiset avaimet! Ei sovelluksia, ei tietotekniikkaa, ei koodien muistamista vaan avain kuminauhassa nilkan ympärille.

2

Avaimia vielä innostavampaa uimahallissa oli kuitenkin vesijuoksu.

Asuin pitkään Britanniassa, missä päädyin vesijuoksemaan saatuani rasitusmurtuman juoksemalla maalla. Siellä tämä laji kohotti lähinnä kulmia (”Harjoitteletko maratonia varten?”) tai syvällistä ärtymystä (”Miksi tallot vettä?”). Myönnän, että alun perin vihasin vesijuoksua (kuka ei vihaisi koulun liikuntatunnilla), mutta nyt olen täyskääntynyt suomalaiseen vesijuoksuharrastukseen.

On meitä, jotka juoksemme sekuntikello kädessä, ja on heitä, jotka hölkkäävät ja käyvät läpi elämäänsä. Perjantaina kuulin kanssajuoksijoiltani muun muassa seuraavaa: yksi on lähdössä mökille, kunhan puolison kuulolaite saadaan asennettua, toisen puoliso oli juuri kuollut ja kolmas pelkäsi ydinpommia.

Kevät ja kesä hemmottelevat vesijuoksijoita nyt, kun maauimalat ovat auki tai juuri aukeamassa. Itse en ole koskaan lämmennyt ulkoaltaille, mutta minuakin onnistaa: saan sisäradat itselleni, kun muut kiiruhtavat uimastadionille.

3

Olen paikannut merkittävän aukon feministisessä kirjallisuudentuntemuksessani. Sara Stridsbergin Unelmien tiedekunta (Tammi, 2018) on osin fiktiivinen elämäkerta Valerie Solanasista. Solanas tunnetaan vuonna 1967 julkaisemastaan feministisestä SCUM-manifestista ja Andy Warholin epäonnistuneesta ampumisesta vuotta myöhemmin.

Stridsbergin romaani soljuu Solanasin elämän vaiheiden läpi: lapsuus aavikolla, seksuaalinen hyväksikäyttö, unelmat kirjailijaelämästä, oikeudenkäynti, yksinäinen kuolema hotellissa. Unelmien tiedekunta on kuin runollista kuumehouretta; Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto vuonna 2006 meni ehdottomasti oikealla kirjalle.

4

Monelle anime on yhä yhtä kuin Pokémon ja lauantaiaamun lastenohjelmat. Väärin.

Juuri nyt yksi animemaailman helmistä on Kaguya-sama: Love Is War. Sarja seuraa eliittilukion oppilaskunnan hallitusta, joka on kokonaisuudessaan hyvin pihalla rakkaudesta. Ironinen ote osuu viiltävästi pieniin arkiasioihin, jotka kasvavat valtaviksi, kun pitäisi voittaa ihastus puolelleen.

Kuinka nopeasti vastata tekstiviestiin? Mitä tehdä, jos toinen ei ole kiinnittänyt kuulokkeitaan kunnolla ja koko maailma kuulee kaiken? Miten ilmaista itseään, kun ääneen ei uskalla sanoa erästä s-alkuista sanaa?

5

Pandemiassa on hyvätkin puolensa. Niiden kärjessä on teatteriesitysten suurempi saatavuus kotiruuduilla.

Mikään ei voita pimennettyä salia, oikeita esirippuja ja pientä ärsytystä siitä, että takana istuvan jalat tuntuvat osuvan jatkuvasti tuolin selkänojaan. Striimauspalvelut mahdollistavat kuitenkin teatterimatkat kotikaupunkia pidemmällekin.

Yksi helmistä on Britannian kansallisteatterin videopalvelu National Theatre at Home. Suurin piirtein Netflixin hinnalla saa pääsyn päivittyvään kirjastoon täynnä teatterin lähiaikoina esitettyjä näytelmiä. Uusien Shakespeare-sovitusten ohella katsomisen arvoisia ovat erityisesti seksuaalipolitiikka kommentoiva Consent, eeppinen Angels in America sekä Mosquitoes, joka yhdistää Higgsin bosonin ja perhedraaman.

Anna Hollingsworth

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua