Parasta juuri nyt (15.9.2020): Kari Hotakainen, Erno Paasilinna, Jörn Donner, Jori Huhtalan Talambo

15.09.2020

Kari Hotakainen. Kuva: Laura Malmivaara

Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erik Ahonen on edelleen huolestunut koronasta ja on siksi velttoilun lomassa lähinnä lueskellut muun muassa Kari Hotakaista, Erno Paasilinnaa ja Jörn Donneria.

1

Korona-oloissa kulttuuriharrastukseni ovat edelleen painottuneet lukemiseen ja musiikin kuunteluun kotioloissa. Välillä käyn kävelyllä, katselen televisiosta urheilua ja ajelen kilpaa tietokoneella, mutta nämä toimet eivät lukeudu varsinaisen kulttuuritoiminnan piiriin – kuten eivät myöskään ajoittainen kokkailu ja alkoholijuomien nauttiminen.

Sain syntymäpäivälahjaksi Kari Hotakaisen uuden Tarina-kirjan (Siltala, 2020), joka on hieman hämmentävä tapaus. Se on sekava ja ristiriitainen, eikä kirjailija näytä jaksaneen työstää teostaan aivan loppuun saakka. Silti kirja on kaikessa epätasaisuudessaankin suositeltavaa luettavaa. Väkisinkin tulevat mieleen Veikko Huovisen absurdit ”lyhyet erikoiset”, joiden ystäväksi Hotakainen tiedetään. Se on semmoista, että aihe voi olla periaatteessa vakava ja kirjoittaja jopa kärttyisän kriittisellä mielellä, mutta joku humoristinen tai komediallinen oivallus sieltä kumminkin nousee pintaan.

Viime aikoina olen makustellut muun muassa sellaista Hotakaisen käsitekeksintöä kuin ”itsekeskeinen ratkaisukeskeisyys”. Onhan siinä huumoria, mutta myös ilmiselvää kiukkua tietynlaista tyhjänpuhumista kohtaan.

2

Luulin jo hukanneeni Erno Paasilinnan satiiristen tekstien kokoelman Alamaisten elämää (Otava, 2011), mutta kun se sattumalta löytyi hyllyn perukoilta, sitä piti taas hiukan lueskella.

Paasilinnassa, toisin kuin Hotakaisessa tai Huovisessa, ei juuri ilmennyt lempeää humoristisuutta. Aika kärttyisä kaveri oli Paasilinna yleensä kirjoituksissaan, mutta kyllä tekstit välillä naurattavatkin.

Kokoelman muistettavin satiiri on yhä Kongressi vuodelta 1970. Siinä maailman napamiehet alkavat suruttoman teknokraattisesti pohtia toimivinta ja ”rationaalisinta” tapaa torjua ulkoavaruudesta tulevaa uhkaa. Eli jos kerran avaruuden asukit oletettavasti haluavat Maasta ravinnokseen ihmislihaa, järjestetään heille sitä ja jatketaan muuten vanhaan malliin.

Omalla tavallaan kiintoisia ovat Paasilinnan Oulun vuosien kiistakirjoitukset. Moni nykylukija ei enää tunnista noiden muinaisten kulttuurisotien osapuolia, mutta ajan henki käy jutuista ilmi.

3

Luin kesällä myös Kai Ekholmin kirjan Jörn Donner, kuinka te kehtaatte (Docendo, 2020). Elämäkerrassa on yhtä ja toista mielenkiintoista, mutta pettymyksen maku siitä silti jäi – ainakin yksi perusteellinen editointikierros olisi vielä tarvittu. Mutta jos Donnerin ura kiinnostaa, tämäkin teos kannattaa lukea.

Elämäkerran innoittamana kaivoin hyllystäni myös Donnerin kirjoittaman Stockmannin 125-vuotisjuhlakirjan Kaupungin sydämessä (Oy Stockmann Ab, 1987). Kirja on aika tyypillinen Donnerin tekemä tilaustyö: sen ideana on yhdistää Stockmannin tarina Helsingin kehitykseen aidoksi ”cityksi”. Kirjoittaja maalailee rennolla pensselillä yhdistellen mielleyhtymiinsä jonkin verran faktaa – viihdyttävää, muttei millään saralla perusteellista.

Tartuin myös Akateemisen kirjakaupan 100-vuotishistoriikkiin Kohtaamispaikkana Akateeminen (Oy Stockmann Ab, 1993), jonka kirjoittajiin Donnerkin kuuluu. Mainittakoon, että samana vuonna eli 1993 Tampereen Akateeminen kirjakauppa täytti 10 vuotta.

Tämä kirja on edelleen toimivaa kulttuurihistoriaa. Juha Tantun kirjoittama pääartikkeli on erinomainen kuvaus kirjakaupan vaiheista, eikä sen nostalgista tehoa voi kiistää.

Helsingin Akateemisessa olen asioinut paljon, mutta tamperelaiselle paikallisen Akateemisen avaaminen oli 1980-luvulla iso tapaus. Kaupungissa toimi tuohon aikaan useitakin hyviä kirjakauppoja, mutta Akateeminen oli valikoimiltaan laajin ja miellyin sen avariin tiloihin.

Sittemmin Akateeminen on myyty Bonnierille ja Tampereen myymälä Stockmannin yläkerrassa on varjo entisestään.

Myös entinen emoyhtiö Stockmann taitaa olla enää viimeistä armonlaukausta vailla. Tilanne panee väkisinkin muistelemaan menneitä: esimerkiksi sitä, kuinka lapsena ihailin vanhan Stockmannin leluosastoa, kuinka sen kahvila oli suunnilleen Tampereen ainoa paikka, jossa kuuli puhuttavan ruotsia, ja kuinka opiskeluaikoina istuimme joskus lauantai-iltapäivisin oluella vanhassa Kulmakahviossa.

Maailma muuttuu, eikä muutos aina ole ”parasta juuri nyt”. Kuten Donner ehkä sanoisi, Stockmannilla ja Akateemisella on ollut merkittävä asema koko suomalaisen kaupunkikulttuurin kannalta – myös Tampereella.

4

Korona tai ei, suomalaiset jazzmuusikot ovat tänäkin vuonna julkaisseet paljon laadukkaita levyjä. Viime aikoina olen kuunnellut mielikseni basisti Jori Huhtalan Talambo-projektin levyä Delusions of Grandeur (Eclipse Music, 2020).

Huhtala on tällä kertaa tarttunut sähköbassoon ja musiikki liikkuukin fuusion ja progen maisemissa. Lajissaan albumi on mielestäni harvinaisen onnistunut. Fuusion kulta-aika koettiin 1970-luvulla ja myöhemmin samassa hengessä tehdyt levyt kuulostavat helposti liiaksikin retrolta. Näitä takaumia voi toki kuulla myös Talambon soitossa, mutta vaikutelma on silti ilmavan tuore.

Huhtala kantaa levyllä selvän päävastuun säveltäjänä ja muusikkona, mutta kovia tekijöitä ovat myös muut muusikot: saksofonistit Jussi Kannaste ja Joakim Berghäll, rumpali Tuomas Timonen, kosketinsoittaja Antti Kujanpää ja kitaristi Sigurdur Rögnvaldsson. Suosittelen.

5

Juuri nyt parasta on, että aurinko paistaa ja tuulikin on eilisestä tyyntynyt. Lähden kävelylle ja käyn samalla Alkossa.

Erik Ahonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This