Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Antti Selkokari nauttii sivistyksen parhaina hedelminä pitämistään brittidekkareista, kontratenoreista ja barokkiorkestereista.

1

Itseään sivistyneenä pitävän ihmisen suuriin nautintoihin kuuluu itsensä imarteleminen älylliseksi uskomallaan ajankululla. Kaltaiseni keskiluokkaiset, keski-ikäiset ihmiset tapaavat tehdä sitä katsomalla viikonloppuiltojen tv-ohjelmista brittidekkareita. Niissäkin on toki eroja. Hercule Poirot -sarjoja tuskin kukaan tohti yhdistää minkään sortin älyllisyyteen. 

Colin Dexterin kirjoittamien komisario Morse-romaanien sekä Nuori Morse -sarjan keskeinen aihe on älykkyys. Montako kertaa nuoren konstaapeli Morsen on nähty lyövän päätään seinään esimiestensä tai kollegoidensa paksupäisyyden takia? Jo varttuneen, aikoinaan John Thaw’n esittämän äreän komisario Morsen mieltymykset – real ale, sanaristikot, Richard Wagnerin musiikki – olivat Dexterin mieltymyksiä, mutta romaaneissa ja vanhassa tv-sarjassa ei muistini mukaan koskaan kerrottu, miksi englantilaisista englantilaisin, Oxfordin yliopistossakin opiskellut Morse diggaili saksalaisen klassisen musiikin jättiläistä eikä brittimusiikin suuria säveltäjiä Vaughan Williamsia tai Deliusta. Tämä ja moni muu asia jättävät Nuori Morse -sarjan tekijöille tilaa kirjoittaa Morselle historiaa ja piirteitä, joita emme tunne. 

Lauantaisin esitettäviä Nuori Morse -sarjan jaksoja riittää 28. syyskuuta saakka. Yle Tv 1 ja Areena lauantaisin klo 22.00.

2

Tv-kanavien ohjelmistoissa verraten usein esitettyihin elokuviin kuuluu James Ellroyn L.A. – langennut kaupunki -romaanista tehty elokuva L.A. Confidential. Sen nähdessäni minussa herää himo lukea James Ellroyn romaaneja alkuperäiskielellä, koska hän on yksi suvereeneimpia ja omaperäisimpiä kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden englannintaitureita sitten Raymond Chandlerin.

Ensmmäinen Ellroylta lukemani englanninkielinen romaani oli The Big Nowhere. Siinä poliisi jäljittää seksuaalirikollista sarjamurhaajaa 1940- ja 1950-lukujen Los Angelesissa. Muutamat romaanin henkilöistä ovat L.A. Confidentialista tuttuja. The Big Nowhere esittää sodanjälkeisen Los Angelesin pääasiallisesti yön kaupunkina jossa on piirteitä helvetin kaikista yhdeksästä piiristä.

Ellroyn teoksessaan käyttämä kieli on itse brutaaliutta. Vaikka ei tuntisi lainkaan 1940-luvun amerikanenglannin slangia, niin jokaisen ”fruitin”, ”nancen”, ”jigin” ja ”boogien” merkityksen kyllä ymmärtää asiayhteydestä ja niiden loukkaavuus välittyy myös.

3

Syksyään voi käyttää myös kauneudesta nauttimiseen. Ihmisäänistä kauneimpia on ranskalaisen Philippe Jarousskyn läpikuultavan kirkas kontratenori. Hänen kolme vuotta sitten ilmestynyt, Freiburger Barockorchesterin kanssa levytetty Johann Sebastian Bachin ja Georg Philipp Telemannin tuotannosta koottu Sacred Cantatas -albuminsa on vielä kolmen vuoden jälkeenkin kuuntelussani vähintään kerran viikossa.

Albumin avaa yksi Bachin tunnetuimmista kantaateista, Ich habe genug, joka on sävelletty kynttilänpäivän evankeliumitekstin pohjalta. Kantaatissa Messiasta odottanut Simeon laulaa saaneensa elämästä kyllin nähtyään Messiaan. Kantaatti muodostuu kolmesta erityyppisestä aariasta ja niiden välisestä resitatiivista. Soitinkokoonpanoon kuuluva oboe esittelee teeman, jota solisti laulaa. Bach itse oli tiettävästi teokseensa tyytyväinen.

4

Kulttuuritoimituksessa jo suuresti ylistämäni Pedro Almodóvarin Kärsimys ja kunnia -elokuva kestää kyllä useammankin katsomisen. Almodóvar on elokuvaa tehdessään pelannut upporikasta, jolla on omaisuutta ja lahjoja pois viskeltäväksi asti. Tuhlailevuus ulottuu kerrontaan, jonne Almodóvar on jättänyt pieniä detaljeja, hassuja, kauniita tai surullisia ikään kuin huvikseen. Ensikatsomisen jälkeen niitä pikku juttuja alkaa nousta paremmin esiin, kuten kohtaus, jossa Antonio Banderasin esittämä elokuvaohjaaja Salvador Mallo ja hänen näyttelijäystävänsä Alberto (Asier Exteandia) kinastelevat Salvadorin muisteluksekseen kirjoittamasta tekstistä Adiccion, jonka Alberto tahtoo esitettäväkseen monologina. Ohjaajaksi hän kärttää Salvadoria, joka kieltäytyy sanoen, ettei tahdo ohjata. Ja kuitenkin heti seuraavassa lauseessa Salvador alkaa ohjeiden latelun Albertolle. 

Salvadorin kodin seinillä nähtävät taideteokset, joista osa on Almodóvarin omistamia, kutsuvat katselemaan itseään tarkemmin, koska niissä näkyvät yksityiskohdat jäävät kiehtomaan mieltä. Guillermo Pérez Villaltan ja Sigfrido Martín Beguén teosten vahva omaleimaisuus ei jätä elokuvaa katsoessakaan rauhaan.

5

On ihmisiä, jotka rakastavat haukuskella amerikkalaisia sivistymättömiksi raakimuksiksi. Sehän – kuten ennakkoluulot yleensäkään – ei pidä paikkaansa. Pohjois-Amerikan kauimmin toimineita periodisoittimilla soittaneita barokkiorkestereita on vuonna 1973 perustettu bostonilainen Boston Baroque, joka on johtajansa, vanhan musiikin asiantuntijan, cembalisti Martin Pearlmanin johdolla julkaissut koko joukon hiljaiseksi jättävän upeita levytyksiä.

Barokkimusiikin normikamaan kuuluvia brandenburgilaiskonserttojen levytyksiä en ole heiltä kuullut, mutta Georg Friedrich Händelin Concerto Grosson, Op.6 kyllä. Sen Boston Baroque on levyttänyt kokonaisuudessaan. Kahtena erillisenä albumina julkaistut Opuksen osat tutustuttivat minut tämän tumman pehmeästi soivan orkesterin tuotantoon. Pehmeys tarkoittaa tässä kokonaissoinnin äänenvärin sulokkuutta.

Yhtye soittaa hienostuneen tarkasti, jopa niin, että heidän levytyksiään kuunneltuani olen alkanut pitää muiden barokkiorkestereiden konserttiesityksiä jotenkin viallisina.

Antti Selkokari