Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Marita Nyrhisellä on ollut aikaa matkustella Suomessa, kuunnella radiota ja lukea viihteellistä kirjallisuutta.

1

Joka kerta, kun ajan Lahteen tai sen läpi, haluan nähdä ikoniset radiomastot. Ne tuovat mieleeni lapsuuden, sillä virkamiesisäni myi ja korjasi vapaa-aikoinaan radioita ja televisioita. Isäni työhuoneen lattialla me lapset saimme ”korjata” rämiä radioita työvälineinä ruuvimeisselit, sivuleikkurit, pihdit – ja vasara. Naapurin lapset kansoittivat työhuoneen iltaisin, kun tv-vastaanotinta ei vielä ollut joka tönössä.

Lahden kaupungin tunnusmerkkejä ovat nuo kaksi teräsristikkoista mastoa, jotka on pystytetty vuonna 1927, kun vuotta aiemmin aloitetun yleisradiotoiminnan tekninen varustustaso ei enää riittänyt. Mastojen kupeessa sijaitseva Radio- ja tv-museo Mastola kerää, tutkii ja esittelee kaikkea radio- ja televisiotoimintaan liittyvää, niin esineistöä kuin varsinaista radiotoimintaakin. Varsinkin näin digitaalisella ajalla on mukava tietää ja ymmärtää jotain siitä, miten lähes 100 vuotta sitten radiotoiminta käynnistyi ja miten se kehittyi nykyaikaisiin mittoihin ja muotoihin kide-, putki- ja transistoriradioista nykypäivän nettilähetyksiin.

2

Olen Ylen suurkuluttaja. Katson paljon Ylen tv-lähetyksiä ja kuuntelen radiota, varsinkin Puhetta ja Ykköstä. Jossain vaiheessa hölötysvirta tympäisee. Silloin valitsen Areenan, josta on helppo poimia mieliohjelmat, pääsääntöisesti jazztarjonnat.

Kun Jazzlegendat Suomessa -sarja käynnistyi, olen saanut mieluisaa iltamusiikkia legendaaristen artistien esittäminä. Sarjassa kuullaan 1960-luvulla Suomeen saapuneiden kansainvälisten artistien konsertteja, jotka järjestettiin Helsingin Kulttuuritalolla ja tallennettiin Ylen arkistoihin. Nyt Yle tarjoaa Areenassa peräti 25 osaa jazzlegendojen musiikkia.

Unta odotellessa on rauhoittavaa kuunnella vaikkapa Duke Ellington Orchestran, Thelonious Monkin, John Coltranen tai Miles Davisin soittoa. Nykyään jazzartistit esiintyvät etupäässä isoilla festivaaleilla ja ovat kuin pisara meressä. Tähän aikaan vuodesta kannattaakin odottaa Tampere Jazz Happeningia, jonka tarjontaa ei ole koskaan tarvinnut pettyä.

3

Jazzista puheen ollen, kesän ilahduttava yllätys on ollut ovelasti teemoitettu ja mainiosti toteutettu ohjelma Jättiläisaskeleet – Jazzin ihmevuosi 1959. Ohjelma pureutuu tuon vuoden merkittäviin jazzteoksiin, ja sen juontaa mitä hauskimmalla tavalla tamperelaiskaksikko toimittaja Pasi Heikura ja jazzista kaiken tietävä Jari-Pekka Vuorela.

Tämä kahdeksanosainen sarja on ollut alusta asti Areenassa kuultavissa, ja sitä olen kuunnellutkin kesän aikana. Sarjassa käydään seikkaperäisesti läpi seuraavat, vuoteen 1959 liittyvät teemat: Miles Davisin mullistava albumi Kind Of Blue, 59 laulun boksi Ella Fitzgerald Sings the George and Ira Gershwin Song Book, Duke Ellingtonin Anatomy of a Murder, teos, joka on sävelletty Otto Premingerin ohjaamaan samannimiseen elokuvaan, Sonny Rollinsin albumi Freedom Suite, Charles Mingusin Ah Um, Dave Brubeck Quartetin Time Out ja Ornette Colemanin The Shape Of The Jazz To Come. Sarjan muutama osa koskettaa minua aivan erityisellä tavalla.

Kind of Blue on ollut modernin jazzin saralla käänteentekevä albumi, ja se on ollut sekä kriitikoiden, muusikoiden että yleisön suosikki siinä määrin, kun on arvioitu parasta jazzlevyä. Sen jälkeen, kun kuuntelin Heikuran ja Vuorelan ohjelman, oli pakko kuunnella albumi ja lukea sen mukaan nimetty, vuonna 2009 suomeksi ilmestynyt kirja, jossa kerrotaan albumin syntytarina.

Otto Premingerin ohjaama elokuva Anatomy of a Murder on monessakin mielessä tärkeä: elokuvadiggaria kiinnostaa tarina murhaoikeudenkäynnistä, joka on lajissaan ehkä yksi elokuvahistorian merkittävimmistä. Sitä paitsi Hitchcockin alkutekstien tekijänäkin tunnettu Saul Bass loihti myös Erään murhan anatomiaan alkutekstianimaatiot. Jazzdiggarit kuuntelevat ääniraitaa, jossa Duke Ellingtonin ja Billy Strayhornin säveltämällä musiikilla on merkittävä rooli tunnelman luojana. Tämä elokuva täytyi taas katsoa.

Brubeckin kvartetin albumilla leikitellään erilaisilla tahtilajeilla. Albumin kantava voima on 5/4-tahtinen kappale Take Five. Sen sävelsi kvartetin saksofonisti Paul Desmond, ja siitä tuli täysin odottamatta iso hitti, kaikkien aikojen parhaiten myynyt jazzsingle. Take Five on tärkein soittoääni kännykässäni.

4

Kävin jo alkukesällä Suolahden vanhalla rautatieasemalla. Huomasin, kuinka makeat fiilikset vanhat rautatieasemat ja junat antavat. Tieto siitä, että Suomessa on monta junailuun liittyvää turistikohdetta, on innostanut suorastaan bongailemaan niitä.

Jos vuosia olen haaveillut vierailusta Haapamäen höyryveturipuistoon. Siellä on valtava määrä vanhoja vetureita, osa hienosti kunnostettuja, osa melkoisia ruostekasoja. Aidan takana häämöttää kokonainen ratapiha kokonaisia junia ja junanvaunuja eri aikakausilta. Sinne ei puistosta pääse. Tarvittaisiin rahaa, jotta nämä ratapihan aarteet saataisiin myös yleisölle nähtäviksi. Nyt vaikuttaa, että ne rapistuvat toimettomina.

Puiston isäntä on ollut pitkään juoksijalegenda Martti Vainio mutta tänä kesänä vetäjiksi ovat tulleet oululaiset Jussi Nikula ja Sari Teräs-Nikula. Toivottavasti heillä on luovuutta, tarmoa ja varaa kehittää puistoa entistä houkuttelevammaksi. Odotankin mielenkiinnolla käyntiä Suomen rautatiemuseossa Hyvinkäällä, jossa nettisivujen mukaan on paljon nähtävää ja rautateittemme historia paketissa.

Kotimatkan varrelle osui Tuurin asema. Sekin on nähtävyys, eikä suinkaan sen takia, että se sijaitsee muutaman sadan metrin päässä Keskisen kyläkaupasta – ilmestys sekin.

Tuurin asemalla on pitkä historia. Muinoisina aikoina niin sanottu Pohjanmaan rata Helsingistä Lappiin kulki Tampereen ja Haapamäen kautta pohjoiseen. Tuurin asema valmistui vasta vuonna 1908, kun liikenne oli jo alkanut Tampereelta Seinäjoelle ja pian myös Vaasaan. Liikenne oli vilkasta, kunnes Parkanon rata valmistui ja vei maamme pääradan matkustajat, ja Haapamäen kautta kulkeva liikenne hiljeni merkittävästi.

Asematoiminnan lakattua rakennuksessa on toiminut monenmoista yritystä: on ollut kahvilatoimintaa, verhoilubisnestä, antiikkikauppaa ja jopa apteekkimuseo. Nykyään Tuurin asemaa isännöivät Ari ja Sandra Haukka. He pyrkivät pitämään asemaseudun kunnossa, ja mikä hienoa, aseman edustalla seisovan junan vaunut on kunnostettu majoitustiloiksi. Mikäpä eksoottisempaa, kuin fiilistellä vanhassa mutta melko koristeellisessa junanvaunussa ja pohtia Suomen rautateiden historiaa. Ja matka on lyhyt kyläkauppaan…

5

Olen koukussa Enni Mustosen kirjoittamaan Iida-kirjasarjaan. Se kertoo lapsena piikomaan lähteneestä Ida Erikssonista, jonka elämänvaiheet tulevat tutuiksi useissa kirjoissa, ja samalla seurataan hänen kasvamistaan palvelustytöstä itselliseksi naiseksi. Idan aikana myös Suomi kehittyy ja elää monia, traumaattisiakin vaiheita.

Idan tarina alkaa siitä, kun hän pääsee paimentytöksi Topeliuksen taloon. Sarja etenee, ja Ida palvelee seuraavaksi Sibeliuksen perheessä teoksessa Lapsenpiika. Nyt olen päässyt kolmanteen osaan, Emännöitsijä, jossa hän huusholleeraa Edelfeltin kotona.

Enni Mustonen on kirjailija, tutkija, käsikirjoittaja Kirsti Mannisen kirjailijanimi. Manninen on syntyisin Seinäjoelta, ja suomen kielen, kotimaisen kirjallisuuden ja Suomen historian tuntijana hän rohkenee kuvata uskottavasti maamme oloja. Ida on fiktiivinen henkilö, mutta taustalla ovat historialliset tosiasiat. Juuri se ja sujuva kerronta ovat tehneet tehtävänsä: otan Mustos-kirjan aina matkoille mukaan.

Marita Nyrhinen