Lauri Lattu. Kuva: Jaakko Siitonen / Haamu Kustannus

1

Vehje-orkesterin toinen albumi Puolkuppia (Humu, 2022) ilmestyi hiljattain enkä lakkaa hehkuttamasta bändiä. Usein kakkoslevy on artistille vaikea, mutta nyt siitä ei ole merkkiäkään. Savolaisen haja-asutusalueen syvistä juurista kumpuava hardcore-ilmaisu on vain hioutunut entisestään. Tässä on sitä niin sanottua elämän makua.

Pitkin levyä vilahtelee lyriikoissa upeita lauseita, jotka jo itsessään kertovat romaanin mittaisen tarinan. Mainittakoon vaikka Rytkösen maine -kappaleessa kuultava säe ”housut kuivu kolmessa tunnissa / Rytkösen maine ei ikinä”, joka jo sellaisenaan saa aivot välittömästi rakentamaan kertomusta.

Bändi esiintyy livenä harvoin, mutta jos bongaat keikan, mene! Tässä todisteeksi keikkaraportti bändin historian ensimmäiseltä keikalta.

2

Varsin tuore ja suurelle yleisölle vielä, mutta ei välttämättä pitkään tuntematon polvijärveläisartisti Inka Mustonen, 17, on julkaissut äskettäin aivan upean Tiesitkö-kappaleen. Minä tietysti alueen paikallislehden toimittajana symppaisin tätä nuorta artistia joka tapauksessa, mutta kappale on ilman paikallisnostatusta tai nuorisontukemislinssejäkin todella hyvä.

Lyriikat tarjoilevat synkän kuvan sukupuolijärjestelmän kohtuuttomuuksista ja siitä, kuinka nuorena naisena joutuu kamppailemaan siitä, kenelle se oma keho oikein kuuluu. Biisin tunnelma ei silti ole toivoton vaan määrätietoinen. Mustosen lauluääni on vahva. Laulajan miet ja siet sitovat kappaleen paikkaan ilman folk-sävyjä ja silti kappaleen tyyliä rikkomatta. Intensiteetti rakentuu kuin varkain.

3

Lauri Latun Susiraja (Haamu, 2022) ilmestyi jo jokin aika sitten, mutta ansaitsee kyllä maininnan yhtenä syksyn kiehtovimmista romaaniesikoisista. H. P. Lovecraftin suomentajana tähän saakka tunnettu Lattu nyökkäilee tyylikkäästi vanhakantaisen kauhukerronnan suuntaan, mutta ääni on oma.

En ole erityinen kauhukirjallisuuden ystävä, mutta tämä kyllä toimi. Black metal -musiikki on ollut romaanin yhtenä inspiraationa ja kirjan kansitaidekin tuo mieleen levynkannen. Siinä voi havaita nostalgian vivahteen. 

4

Usein puhutaan, että meillä ei Suomessa ole enää työväenkirjallisuutta, mutta onhan meillä esimerkiksi outokumpulainen Marjo Lanér. Kansanedustaja Anna Kontula (vas.) on kuvannut syitä huoleen työväenkirjallisuuden puutteesta hyvin: ”Elämme edelleen luokkayhteiskunnassa, ehkä tänään jopa hieman enemmän kuin eilen. Ja kuten ennenkin, on eri ryhmiin liitetyillä mielikuvilla ja heistä kerrotuilla tarinoilla tärkeä rooli luokkavallan uusintamisessa.”

Lanérin pienet tarinat unohdettujen arjesta eivät julista, kauhistele tai kosiskele lukijaa, ja ovat siksi fiktionakin niin todistusvoimaisia. Lanérin teokset ovat tiiviitä ja välillä melkein liiankin riipaisevia, vaikka sosiaalipornosta ei ole millään tapaa kyse. Hänen teoksilleen soisi näkyvyyttä enemmänkin. Ansioita on niin kirjallisesti kuin yhteiskunnallisestikin.

Tuorein teos on Rikkonaisia (Kirjokansi, 2022), johon on niputettu kaksi hyvin erilaista, mutta silti toisilleen läheistä pienoisromaania.

5

Minulla oli hiljattain tilaisuus siemailla glühweinia, siis hehkuviiniä Brysselissä joulumarkkinoiden pimenevässä illassa. Maustettu, lämmin viini eurooppalaisittain upeiden, eli siis ei amerikkalaisittain tahallaan yli ammuttujen vaan tyylikkäiden jouluvalojen alla ja upean arkkitehtuurin ympäröimänä oli kokemus, jota ei juuri koskaan suomalaisella torilla saa. Suomessa on tietysti jo ilmaston vuoksi vaikeampi ylläpitää sen kaltaista kaupunkikulttuuria, mutta voisihan sitä vähän hanakammin yrittää.

Pasi Huttunen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua