Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erik Ahonen on kuunnellut Masa Orpanan uutta levyä ja Mortalitya, käynyt Juhani Harrin näyttelyssä, katsellut nostalgisia filmejä ja lukenut vihdoin Taisteluni loppuun.

1

Minusta tuli takavuosina saksofonisti Masa Orpanan fani melkein huomaamatta. Tämä tapahtui erinäisissä tamperelaisravintoloiden jameissa, joissa yhtäkkiä huomasin usein kiinnittäväni huomioni tämän hillitysti esiintyvän herrasmiehen soittoon. Jameissa komppi saattaa olla hetkittäin levällään, mutta Orpana tuntui aina sooloilevan hallitusti, loogisesti ja musikaalisesti.

Levyjäkin monipuolinen muusikko on tehnyt jo useita. Tuorein niistä, digitaalinen single Matkalla/Sisar (Alba), ilmestyi vähän ennen joulua ja edustaa Orpanaa tyylikkäimmillään.

Matkalla-kappale kuuluu saaneen vaikutteita länsiafrikkalaisista rytmeistä, mutta rumpali Janne Tuomi, basisti Ville Rauhala ja tällä kertaa pianistina esiintyvä Sami Sippola käsittelevät rytmiä niin aistikkaan hellävaraisesti, että tavanomaista ”maailmanmusiikin” tunnelmaa ei synny – hienoa skandinaavista jazzia kyllä. Intensiteetin vähittäisestä kasvattamisesta huolehtii saksofonillaan Orpana itse: soolon lopulla päästään jo lähes Gato Barbierin mieleen tuoviin tunnelmiin!

Toinen kappale Sisar on lähempänä perinteistä jazzballadia, mutta hieno on sekin. Tampereella syntyy komeaa musiikkia.

2

Ennen joulua ehti ilmestyä myös Mortality-yhtyeen albumi (Eclipse), jonka lähtökohta on murheellinen, mutta joka ei kuitenkaan kuulosta lohduttomalta.

Levy koostuu Eclipse-levy-yhtiön vetäjänäkin tunnetun Tapio Ylisen sävellyksistä, jotka syntyivät hänen vaimonsa kuoltua. Mortalityssa soittavat kotimaiset huippumiehet Verneri Pohjola, Pauli Lyytinen, Aki Rissanen, Jori Huhtala, Mika Kallio, Jere Haakana ja Teemu Viinikainen. Ykkösrivin jazzmiehiä siis, mutta Ylisen musiikki viittaa silti enemmän instrumentaaliprogeen kuin jazziin. Esimerkiksi Frank Zappa, Pekka Pohjola ja Bo Hansson saattavat kuunnellessa pulpahtaa mieleen.

Kannattaa kokeilla.

3

Kaikenlaisten sattumusten vuoksi sain aikaiseksi käydä Sara Hildénin taidemuseon Juhani Harri -näyttelyssä vasta joitakin päiviä sitten. Nyt näyttely on jo loppunut, mutta tekee kumminkin mieli sanoa siitä muutama sana.

Näin Harrin töitä nuorena miehenä joissain näyttelyissä 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Muistikuvieni mukaan teokset olivat tylyjä, synkkiä ja jopa ahdistavia kuten 1970-luvun kantaaottavassa taiteessa usein tapana oli.

Hildénin näyttely kertoi kuitenkin toista tarinaa: monet Harrin esinekoosteet olivat kiehtovia, runollisia ja jopa aivan puhtaasti kauniita. Olihan siellä tylyn kriittistäkin materiaalia, kuten vaikkapa auton lommoutuneen jäähdyttimen ja pöllön yhdistelmä Tienvarren lintu vuodelta 1973. Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin erilainen kuin odotin.

Kannatti taas kerran testata ennakkokäsityksensä.

4

Elonetin jokin aika sitten avautunut nettiarkisto on tuottanut minulle viime aikoina runsaasti iloa niinä hetkinä, jolloin ei jaksa tehdä mitään ”järkevää”. En minä niistä pitkistä elokuvista välitä, mutta vanhat dokumentit ja kuntien mainosvideot ovat mahtavia.

Juuri eilen katselin lyhytelokuvan Kaapeli – sähkötekniikan elämänlanka vuodelta 1950. Näin ei tietysti pitäisi sanoa, mutta Helsingin kaapelitehdas näytti 70 vuotta sitten jännittävämmältä paikalta kuin nykyisin! No, kyllähän siellä tietysti tehdään tätä nykyä mukavampia hommia.

Jos taas haluaa nähdä, miltä nykyisessä Tampereen G Livelabissa näytti vuonna 1961, kannattaa katsoa filmi Tulkaapa nuoret Tampereelle.

5

Kun edellisen kerran (5.12.2019) mainitsin näillä ”palstoilla” Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan, kerroin päässeeni kuudennessa eli viimeisessä osassa sivulle 287. Nyt olen pokkariversion sivulla 1 211 eli lopussa!

Kaipa tuo hidas kahlaaminen kannatti, Karl Oven seurassa oli monia hyviäkin hetkiä. Tosin, pätevä kustannustoimittaja, jolla olisi ollut riittävästi aikaa, olisi voinut vuolaista päätösosasta jokusen sata sivua pois kokonaisuuden kärsimättä.

Mutta sitten se tärkein kysymys: mistä voin noutaa kunniakirjani?

Erik Ahonen