Tällä palstalla Kulttuuritoimituksen väki kirjoittaa ajattomista ja ajankohtaisista asioista, jotka heitä juuri nyt kiehtovat. Erik Ahonen on lueskellut, katsellut Yle Areenaa ja hämmästellyt debyyttilaulajien tarinoita.

1

Hannu Luntialan elämäkerta saksofonisti-huilisti Juhani ”Junnu” Aaltosesta (s. 1935) ilmestyi jo toissa vuonna, mutta sain sen käsiini vasta äskettäin.

Eläkkeellä olevan virkamiehen ja kirjailijan Hannu Luntialan laatima teos on nimeltään Jazzia Jumalan armosta – Juhani Aaltosen tarina. Otsikko kertoo, että 1980-luvun jälkipuoliskolta lähtien usko on vaikuttanut ratkaisevasti jazzmiehen elämään. Välillä kristillisissä tilaisuuksissa esiintynyt Aaltonen lähes katosi jazznäyttämöltä, mutta vuosituhannen alussa tapahtuneen ”paluun” jälkeen hänen arvostuksensa on vain kasvanut.

Luntialan kirjan alku oli meikäläiselle lähes shokki ja mietin jo, pystynkö lukemaan tekstiä loppuun saakka. Sivukaupalla juttua, jossa kirjailija kertoo lähinnä omista tunnelmistaan, runoilija Jyrki Pellisestä ja Aviador-kustantamon pomosta Vesa Tompurista, eikä juuri mitään Aaltosesta. Kun päästään tapaamaan Aaltosta, sama linja jatkuu: Luntiala kertoo fiiliksistään ja siitä, mitä hän Aaltosen pöydän ääressä syö. Huokailin syvään ja mietin, että haluaisin lukea tietokirjan Aaltosesta, enkä Luntialan jazzillisuuteen pyrkivää romaania tyyliin ”mies, joka tapasi Junnun ja koki syvästi”.

Onneksi kuitenkin jatkoin eteenpäin. Asiaakin kirjassa nimittäin on lopulta aika paljon, ja kun (jos) Luntialan tyylin hyväksyy, voi myöntää, että hän kirjoittaa parhaimmillaan hyvin – tosin äitelää ihailuakin esiintyy.

Olen seurannut Aaltosen uraa satunnaisesti jo 1970-luvulta lähtien, mutta läheskään kaikkea Luntialan kertomaa en tiennyt, joten teos ajaa tässäkin suhteessa asiansa. Suosittelen siis, mutta varoituksen sanoin ryyditettynä.

2

Päivät, jolloin norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja oli pohjoismaisen kirjallisuuden kuumin puheenaihe, ovat kaukana takana. Sukuriitoja ja ankaraa poliittis-kirjallista debattia aiheuttanut romaanimammutti on siirtynyt näyteikkunoista divareiden hyllyille, mutta minullapa sarja on vielä kesken, vaikka viimeinen osakin ilmestyi norjaksi jo vuonna 2011.

Alku oli vaikea: tartuin suht tuoreeltaan sarjan ensimmäisen osan suomennokseen (Katriina Huttusen hienoa työtä) ja jumiuduin noin sadan sivun jälkeen. Vuotta myöhemmin kävi samalla tavalla. Miksi lukisin tuhansia sivuja tällaista ”nuoremman polven Päätaloa”, yksityiskohtaista kuvausta arkisista askareista?

Kolmannen yrityksen tein sen jälkeen, kun olin jäänyt pois päivätöistä. Pikkuhiljaa jotakin tapahtui ja jäin Knausgårdin koukkuun. Välillä oli pirun tylsää, mutta monin paikoin teksti oli erittäin hyvää.

Viides osa jo vähän tökki ja sen jälkeen aloin epäillä, jaksaisinko mitenkään lukea 1 200 -sivuista päätösosaa. Äskettäin kuitenkin hain extreme-hengessä kirjan hyllystä ja tartuin toimeen. Nyt olen sivulla 287 ja on etäisesti mahdollista, että selvitän urakan loppuun asti.

Päätaloja en uskalla tämän kokemuksen perusteella enää vilkaistakaan. Kauhistaa ajatuskin, että niihinkin jäisi koukkuun!

3

Stanley Nelsonin dokumentti Miles Davis: Birth Of The Cool on vielä pari viikkoa katsottavissa Yle Areenassa. Suosittelen, vaikka olenkin aikoinaan kuunnellut Miles Davisia ja lukenut hänestä sen verran paljon, että mitään hätkähdyttävää uutta ei elokuvassa ole.

Kiinnostavimmillaan Nelsonin dokumentti on kartoittaessaan Davisin kahta viimeistä kautta. Siirtymä akustisesta jazzista jazz-rock-etno-ryminään 1970-luvun alussa näyttäytyy hämmentävän rajuna, mitä tosin edesauttaa se, että dokumentissa ”välikauden” levy In A Silent Way ohitetaan kokonaan.

Joka tapauksessa on helppo ymmärtää, miksi monet jazzfanit olivat muutoksesta kauhuissaan, eikä kriitikko Stanley Crouch ole antanut asiaa vieläkään anteeksi. Itseltäni jäi tämä ”skandaali” aikoinaan kokematta, koska aloin kuunnella jazzia vasta 1970-luvun puolella ja tutustuin Davisiin nimenomaan näiden sähköisten levyjen kautta.

1970-luvun puolivälin jälkeen Davis pani trumpetin naulaan ja keskittyi päätoimisesti päihteiden käyttöön. Kun paluu lavoille 1980-luvulla koitti, suosio oli suuri. Dokumentti tuo hyvin esiin sen, että tuona aikana Davisin ja julkisuuden suhde muuttui. Synkästä ja ärhäkästä pimeyden prinssistä tuli uudella tavalla julkkis: Davis vieraili kähisemässä tv:n puheohjelmissa ja näytti suorastaan nauttivan tuosta aiempaa rennommasta asemastaan.

4

Sarjassamme ”liian hyvä tarina, osa 1”: J.S. Ondara, jonka Tales Of America -debyyttialbumin Verve julkaisi aiemmin tänä vuonna.

Tarinan mukaan Nairobissa Keniassa asunut Ondara oppi teinipoikana, että Knockin’ On Heavens Door on jonkun Bob Dylanin, eikä hänen suosikkibändinsä Guns N’ Rosesin sävellys. Poika ihastui Dylaniin, voitti arvonnassa työlupaan Yhdysvalloissa oikeuttavan vihreän kortin, muutti Amerikkaan, opetteli itsekseen soittamaan kitaraa ja on nyt amerikkalaisen folkin kuuma nimi, ellei suorastaan sensaatio.

Maailma on ihmeellinen paikka, joten stoori saattaa olla tosikin. Silti väkevätunnelmaista Tales Of Americaa kuunnellessa herää epäilys, että tarinaa on ehkä suoraviivaistettu. Ondara laulaa intensiivisesti, biisit ovat tyylipuhdasta americanaa ja sovitukset hillittyjä, mutta erittäin aistikkaasti tehtyjä. Eikä Ondara kuulosta yhtään afrikkalaiselta.

No, toisaalta, eipä joku Leonard Cohenkaan alkuaikoina osannut musiikillisesti juuri mitään, mutta tuotantotiimi hioi jo ensilevyn tyylikkääksi paketiksi vahvojen biisien pohjalta. Ei Ondara Cohenilta kuulosta, mutta musiikin toteutustavassa on jotain samaa.

Jos haluatte yhden maistiaisen, kuunnelkaa kappale nimeltä Lebanon. Se tihkuu tunnelmaa.

5

Sarja ”liian hyvä tarina” jatkuu osalla 2: Claude Fontaine, joka on julkaissut puoliksi reggaeta ja puoliksi bossa novaa sisältävän nimettömän levyn.

Fontaine on nuori amerikkalaisnainen, joka sydänsuruissaan ajautui harmaaseen Lontooseen. Siellä hän eksyi sattumalta levykauppaan, jossa tutustui ensimmäistä kertaa vanhaan reggaeen ja bossa novaan, joita ei kuulemma ollut koskaan aikaisemmin kuullut. Rakkaus tähän musiikkiin syveni sellaiseksi, että Fontaine alkoi tehdä sen hengessä omia rakkauslaulujaan.

Hän halusi tehdä myös oman oman levyn ja eipä aikaakaan, kun hän oli jo studiossa äänittämässä yhdessä maineikkaan jamaikalaiskitaristin Tony Chinin ja brasilialaislegenda Airto Moreiran kanssa.

Ehkäpä tämä tarina on totta, mistä sen tietää.

Albumi on kumminkin hyvin sympaattinen. En yleensä innostu tyttömäisesti huokailevista vokalisteista, mutta tähän musiikkiin Jane Birkin -henki sopii yllättävän hyvin.

Pieninä annoksina mainiota musaa, tärppinä biisi Hot Tears.

Erik Ahonen