Markku Envallin tuoretta tuotantoa Kuvat: Pertti Nisonen / WSOY

Kari Heino

Tunnustin pari vuotta sitten eräässä kirjoituksessani, että olin vasta hiljan alkanut paneutua esseisiin ja niiden kirjoittamiseen.

Analysoin tekstissä kohtuullisen pitkään, mikä minua esseistiikassa viehättää ja miten se eroaa muista kirjallisuus- ja tekstilajeista.

Kaiken pyörittelyn ja suitsutuksen perään julkitoin, että kahlaamani tekstit olivat saaneet minut myös virnistelemään. Lähes kaikkia siihen mennessä käsiini päätyneitä esseekokoelmia yhdisti yksi sisällöllinen piirre: niissä kirjoitettiin paljon ja joskus lähes ainoastaan niistä itsestään, eli kirjoista ja kirjallisuudesta. Mutta – myönnettäköön – mistäpä kirjailija enemmän tietäisi kuin kirjoittamisesta ja itsestään, ja itsestään nimenomaan myös kirjoittajana?

Markku Envallia aloin lukea heti esseeherätyksen saatuani. Ehkä osin juuri siksi, että Finlandia-palkitun Envallin kokoelmassa Henkiinjäämisen suunnitelma (WSOY, 2001) esseekirjoittamisen tuttu ydinaihe julkilausutaan selvällä suomen kielellä jo teoksen aliotsikossa: ja muita esseitä kirjallisuudesta.

Eikä aliotsikko harhauta hitustakaan. Kokoelma sisältää kymmenen kirjallisuusaiheista esseetä, ja niiden kirjoittaja pistää itsensä pelotta ja kunnioitusta herättävästi likoon analysoimalla vain joko kotimaiseen tai koko länsimaiseen kirjallisuudenhistoriaan paikkansa lunastaneita kollegojaan Jobin kirjasta Pentti Saaritsaan ja Mary Shelleystä Antti Tuuriin.

Ei siis todellakaan mitään anteeksipyytävää näpertelyä huonosti tunnettujen ja aiemmin käsittelemättömien tekstien parissa.

Finlandiansa Envall (s. 1944) sai jo 1989 aforismikokoelmastaan Samurai nukkuu (WSOY, 1989). Ja juuri aforistina sekä fragmenttien kirjoittajana hänen osaamisensa ja omalaatuisuutensa ehkä parhaiten erottuu, esseidensä taitavuutta vähättelemättä. Lyhyet palat ovat hiottuja, tarkkoja ja pelkistettyjä kuin ytimekkäimmät matemaattiset kaavat. Ne kouraisevat usein syvältä, leikittelevätkin, yllättävät.

Näin Envall tuoreimmassa kokoelmassaan Rautasydän (WSOY, 2022):

”Eufemismi kostetaan.

Ruotsin uthus, suomen ulkohuone, siitä huusi, siitä paskahuussi.”

* *

Kirjallisuuden ja kirjojen lisäksi Envall kirjoittaa toistuvasti uskonno(i)sta ja uskosta. Julistuksesta ei tietenkään ole kysymys, vaan pitkälti omakohtaisesta ja pohtivasta uskoon asemoitumisesta, koko ilmiönkin analyysistä. Päivä katedraalissa ja muita esseitä -kokoelmasta (WSOY, 1998) löytyy asiaa hyvin kuvaava kohta, jossa Envall kirjoittaa, miten ”uskonnon yhteisnimellä kutsuttuun ärsykejoukkoon” tavataan asennoitua jollakin kolmesta vaihtoehtoisesta tavasta: myönteisesti, kielteisesti tai ristiriitaisesti.

Hän itse kuului tekstinsä mukaan ensin ensimmäiseen, sitten toiseen, nykyisin (siis reilu kaksikymmentä vuotta sitten) kolmanteen.

Olen yrittänyt hänen uudempaa tuotantoaan tutkimalla selvittää, josko kolmas ryhmä on edelleen oikea vastaus. Sanoisin, että tilanne on taas hieman elänyt, ja sen ymmärtämiseksi kannattaa uskontoon asennoitumisen vaihtoehtojen ajatella sijaitsevan ympyrän kehällä, eikä janalla. Ristiriitaisuus kaartuu myös kohti myönteistä, Envallin raportoimaa lähtökohtaansa, ellei ympyrän kehää kulkeva kaartumisen havaitessaan pelästy ja pyörähdä takaisin kohti ristiriitaista tai jopa jatka edelleen päin kielteistä. Minusta joka tapauksessa näyttäisi siltä, ettei Envall ole myönteiseen vievää kaarretta pelästynyt.

Hän itse kuvaa tilannettaan esimerkiksi varsin tuoreessa kokoelmassaan Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä (WSOY, 2020) näin:

”Jos minulta kysytään, uskonko Jumalaan, tapanani on vastata muut käsiteanalyysit ja uskonopilliset erottelut väistäen, että uskon, koska rukoilen. Toisin sanoen: pidän rukoilemista uskomisen behavioristisenä kriteerinä.”

Pohdinta kolmesta eri (pää)vaihtoehdosta löytyy Päivä katedraalissa -kokoelman esseestä Tyhjä valtaistuin, jossa kirjailija keskittyy ateismin analysointiin. Ateismi luonnollisesti edustaa Envallin luomassa arkikielisessä kolmijaossa asennetta ”kielteisesti”. Myönteisesti asennoituvat ovat puolestaan enemmän tai vähemmän ”uskonnollisesti uskovia”, kuten filosofit tapaavat sanoa, ja ristiriitoja kokevat ”agnostikkoja”.

Envallin jaon suurin ongelma on, että hän – niin kuin niin monet muut – unohtaa porukan, johon esimerkiksi minä katson kuuluvani. Asiaa selventääkseni lainaan huomattavasti itseäni parempaa ja dekoroidumpaa kirjoittajaa. Näin absurdiuden mestari Albert Camus 1940-luvun lopulla:

”Haluan vielä ilmoittaa, että koska itse en tunne omistavani yhtään absoluuttista totuutta tai ilmoitusta, en lähde koskaan siitä periaatteesta, että kristillinen totuus on harhaanjohtava, vaan ainoastaan siitä tosiseikasta, etten ole milloinkaan voinut ymmärtää sitä.” (Esseitä, valikoima, suom. Leena Löfstedt, esipuhe & valik. Maija Lehtonen. Otava, 1962)

Oikeastaan meidän ulkopuolisten vaikeus ymmärtää ei koske pelkästään kristillistä totuutta vaan koko uskovien elämäntapaa tai kielipeliä. Uskova ja ateisti sen sijaan puhuvat samaa kieltä ja saattavat jopa puhua omaa uskoaan – uskostahan a-teistinkin kohdalla on kysymys – tukevista, luonnosta löytyvistä todisteista. Ateisti ymmärtää, tai ainakin luulee ymmärtävänsä, mistä uskova puhuu, minä ja kaltaiseni emme. Me katselemme uskonnollisesti uskovien ja ateistien kamppailua sivusta, emme uskoulottuvuutta kuvaavalta janalta tai ympyräkehältä.

Kuva: Veikko Somerpuro

* *

Eivät kirjallisuus ja uskonto toki ole Envallin ainoita aiheita. Ei sinne päinkään. Kaikkea ihmiselämässä vastaan tulevaa löytyy, ja useimmiten aivan uudessa valossa:

”Älä kuvittele tietäväsi, miksi sinulla on hyvä olo, miksi paha.
Kun se tulee, perässä tulee syitä jonoon. Mutta ne ovat tekosyitä, kaikki.
Ne järjestäytyvät tyhjälle kentälle, piiloon vetäytyneiden syiden tyhjäksi jättämälle.
Ne ovat kuin paraatijoukot takaisin vallatussa kaupungissa.” (Rautasydän)

Tai tilaa vielä vähemmän haaskaten:

”Lintu on ilmassa kuin kala vedessä.
Haukka on aerodynaaminen. Hauki on akvadynaaminen.” (Rautasydän)

Envall on monipuolinen kirjoittaja ja kirjallisuusmies. Aforismien, fragmenttien ja esseiden – mitkä niistä sitten mitäkin ovat – lisäksi hän on kirjoittanut romaanin ja kuunnelmia sekä tehnyt kirjallisuusaiheista tutkimusta, toiminut kirjallisuuskriitikkonakin.

Kriitikon, arvostelijan siis, tehtävää ja arvostelijalle sopivaa koulutusta Envall kuvaa fragmenttikokoelmassaan Kieltä terävämpi giljotiini (WSOY, 2006):

”Arvostelijan koulutukseen pitäisi kuulua runokokoelman julkaiseminen ja sen teilauksen lukeminen sanomalehdestä. Ellei hän pysty siihen reaalimaailmassa, sitä voidaan simuloida sosiodraamana luokkahuoneessa.”

Kriitikon työn yhden kohteen ja tuon kohteen tehtävän Envall määrittää näin:

”Romaani on metafora, jonka toinen jäsen on maailma. Lukijalleen se sanoo: millainen minä, sellainen ympärilläsi. Valheen maailmanaikana romaanin tehtäviin kuuluu kasvattaa lukijoistaan valheenpaljastajia. Siksi enää epäluotettavat kertojat herättävät luottamusta.” (Kieltä terävämpi giljotiini)

Mutta mihin romaanitaide on Envallin mielestä nykyään menossa, sitä on mahdollista yrittää päätellä yhdestä Rautasydämen fragmentista:

”[…]Niitä etsitään kirjasta. Siitä on tullut romaanin synonyymi. Romaanin tapahtumissa keskuksen on vallannut henkirikos. Dekkarin hegemonia ulottuu kaikkiin romaaneihin. Romaani ja murha ovat kuin meriverkon painokiviä. Ne upottavat verkon, koska ovat siinä kiinni, vaikka painovoima vetää vain niitä.”

Eli eivätkö dekkarit olekaan muuttuneet yhteiskunnan ilmiöitä kuvaavan ja kritisoivan romaanitaiteen suuntaan, vaan romaaneja kirjoittavat lainanneet dekkareista tai dekkareilta? Vai onko vain lähestytty molemmista suunnista, sekoituttu ja siinä sivussa pyyhitty genrerajat ja -määritelmät pölyn mukana pois työpöydältä?

Uskoisin, että imua on tunnettu molempiin suuntiin. Juuri niin kuin on laita Envallin toteamassa painovoimassa, eli gravitaatiossa. Se vallitsee (massallisten) kappaleiden välillä molempiin suuntiin ja koskee kaikkia kappaleita. Siis myös Envallin mainitsemaa verkkoa, eikä vain sen painokiviä.

Jään ihmettelemään, mitä ”meriverkko” edustaa, jos romaani ja murha ovat molemmat sen painokiviä? Kirjallisuuttako? Koko kirjojen luokkaa? Vapaan mielikuvituksen lentoa? Itse tunnen kiusausta ajatella, että verkko olisi moninainen romaanitaiteen kokonaisuus kirjoineen ja painokivet murhia, jotka kiskovat kollektiivista romaania valosta yhdenmukaisuuden pimeyteen…

No, ehken vain ymmärtänyt Envallia oikein. Samoin saattoi käydä ystävälleni, jolle siteerasin edellä olleen lyhyen fragmentin lintujen aerodynaamisuudesta ja kalojen akvadynamiikasta. ”Näppärää”, hän sanoi. ”Mutta mitä muuta siinä on?”

”Ehkei mitään”, vastasin. Mutta jälkiajatuksena: onhan siinä tehokkaasti yhdistettynä havainto ja sen selkeä kiteytys. Ei lainkaan vähän, eikä sekään ole pahasta, jos kirjailija saa lukijansa olemaan kanssaan eri mieltä ja rypistelemään otsaa.

Ehkä se voisi jopa olla hänen tavoitteensa?

* *

Markku Envallin uusimpia

• Rautasydän. WSOY, 2022.
• Kylmää kynäsotaa ja muita esseitä. WSOY, 2020.
• Tavaratalo taivasalla. WSOY, 2018.
• Paperihaarniska. WSOY, 2016.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua