Suuri puhallus: Antakaa lehtien levätä!

21.09.2020

”Eivät jakaneet kuulosuojaimia asukkaille.” Kuva: Wiki Commons

KOLUMNI | Hanna Telakoski kirjoittaa lehtipuhaltimesta ja syksyisestä melusaasteesta. ”Miksi lehdet eivät saa rauhassa maata, edes hetken?”

Syksyn kuulaat aurinkoiset aamut ovat saapuneet. Ilokseni myös koko kesän naapuritaloyhtiön tontilla jatkunut työmaahelvettikin vaikeni.

Tätä iloa ei kuitenkaan kestänyt kauaa. Tänään alkoivat nimittäin lehtipuhaltimet huutaa. Piti käydä parvekkeella asti tarkistamassa, että kuulohavaintoni on oikea. Ja oikea oli.

Nuori mies shortseissa (ulkona ehkä 10 astetta lämmintä) helvetinmasiina selässään ja kuulosuojaimet korvillaan. – Eivät jakaneet kuulosuojaimia asukkaille.

* *

Vaikka menestyjät ovat töissä tai eivät ehkä menestymiseltään ehdi moisia työväenluokkaisia arjen ääniä kuulla, minä kuulen. Kuulen joka hemmetin solullani.

Jo ensimmäisistä puhaltimen valittavista, nousevista ja laskevista, ärsyttävistä äänistä ryhdyn ratkaisukeskeiseksi (en ainoastaan valita).

En ole järjen tekninen ihminen, mutta olisiko kauhean vaikea kehittää laite, joka keräisi lehdet hiljaisemmin. Hiljaisesti lipuisi pitkin nurmikkoa, ja lehdet katoaisivat. – Ilmeisesti on tai äänenvaimentimet ovat käytössä vain golfkenttien rauhassa.

Lehdet voitaisiin sitten kuljettaa johonkin kulmakunnan yhteiseen kompostipisteeseen. Madoilla olisi ruokaa ja ihmisillä ja heidän kasveillaan kohta muhevaa multaa. (Ehkä näin tehdäänkin?)

Voi näitä haaveita. Voi puuttuvaa hiljaisuutta.

* *

fall blowing street leaves blower street morning trees stores alone

Kuva: Pickpik

Syksy ei ole edes edennyt kovin pitkälle. Mutta jo nyt, kun ensimmäiset lehdykäiset ovat irrottaneet hauraan otteensa äitipuun syleilystä, tunkee bensan katku sisään parvekkeen raollaan olevasta ovesta.

Aikovatko siis päivittäin huudattaa laitettaan pihamaalla? – Kas tuolla onkin puusta irronneita lehtiä, soitetaanpa puhaltaja paikalle.

Vuokrayksiöni ehdoton plussa on parveke, joka tuo elämääni tiettyä arjen luksusta. Kesällä välillä melkein asuin parvekkeella (kun työmaamelu antoi myöten). Aamuisin on mukava saada asuntoon raitista ilmaa, paitsi…

Suljin oven jo, mutta mölysaate tunkee sisään tästä huolimatta. Tässä ei auta kahvikaan, vaikka se muutoin pelastaakin, joka aamu ja ihan kaikelta. Raja, tämänhetkinen, on näemmä saavutettu.

Lähtisivät edes kahvitauolle! Voisin vaikka vahingossa tiputtaa parvekkeelta lekan laitteiden päälle. Niinkin voi käydä, ihan hyvin, vahingossa.

Tällainen melusaaste ja vieläpä maanantaiaamusta esittäytyy minulle eräänlaisena helvetin esikartanona. Vastaavanlaisista ilmiöistä tulee äkkiä mieleen vain laiha kahvi tai se, että kahvia ei ole.

* *

Nuoruuteni kesinä olin töissä hautausmaalla. Silloin ei lehtipuhaltimia ollut varmaankaan vielä keksitty (voi tuota siunattua aikaa). Uskallan toivoa, etteivät nykyäänkään ihmisten viimeisen levon paikassa käytä mitään mölylaitteita. Se olisi vain ja ainoastaan väärin.

Nuoruudessani (ainakin minun työvälineenäni ollut) ruohonleikkuri ei itse vetänyt mihinkään ja sitä työnnettiin lihasvoimalla ylämäkeen hautakivien välissä. Vesi kannettiin helteisenä kesänä käsipelillä kukonlaulun aikaan hautojen istutuksille.

Haravointi oli myös olennainen osa työnkuvaa, ja kuusiaitaakin olen ollut istuttamassa.

Hautajaispäivinä haravoitiin erikseen aina kulloisellekin avoinna olevalle haudalle nk. siunauskäytävä. Siinä väylän sorassa ja hiekassa tuli haravan jäljet olla näkyvissä tietyllä siistin harmonisella tavalla.

Muistelen lämmöllä tuota rankkaakin työtä.

Isossa koivussa, korkealla kolossa tiesin oravan pitävän majaa. Hetken mielijohteesta kävin aikaisena kesäaamuna haravalla kolkuttelemassa puunrunkoa. Ei aikaakaan kun kolosta pisti esiin uneliaan kurren naama.

Oli tuo uneliaisuus sitten omaa tulkintaani tai ei, muisto pysyy. (Oli se unelias!)

Kuuma kesä, nuoruus, elämä ja kuolema, työ ja orava. – Nimet, vuosiluvut. – Hiljaisuus.

Nyt kesällä olin ystäväni kanssa tuolla hautausmaalla hoitamassa hänen jo edesmenneiden vanhempiensa hautaa.

Hautausmaan käytäviä oli juuri asvaltoitu. Varmasti käytännöllinen ratkaisu, mutta ruma siinä määrin, että sydämeen sattui. – Enää ei siunauskäytävän haravakuvioita nähtäisi.

Hanna Telakoski

cemetery light glow sun preview

Hautausmaan rauhaa. Kuva: Pickpik

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua

Pin It on Pinterest

Share This