Laiskuuden syntiä sohvalla – tarina tehokkuudesta, tehottomuudesta, Hymy-patsaista ja Harri Pystysestä

Kuva: Harri Pystynen

Tammikuun viimeisenä päivä on monen apuraha-anomuksen viimeinen jättöpäivä, ja kun kuukausi lähestyy loppuaan ja ahdistus kuun loppumisesta voimistuu.

Vitkuttelen ja keksin kaikenlaisia sijaistoimintoja, makaan sohvalla.

Näyttelyn työt ovat valmiina kellarissa odottamassa, galleria ja näyttelyn aika sovittu ja varsin lähellä, vuokra ja muut kulut suunnilleen tiedossa, mutta kun ei vaan saa aikaiseksi, kuin vasta viime tipassa.

Kirjoittaakin pitäisi, deadline tässäkin hommassa.

* *

Miksi ihminen kerää ahdistusta tekemättömistä töistä, niidenkin, joiden aikaansaaminen on pitkälti rutiinia? Miksi pitää ahdistua ja piehtaroida syyllisyydentunteidensa kanssa tällaisissa asioissa?

Miksi nurkissa leijuvien pölypalleroiden pitää ahdistaa jo henkeä ennen kuin ne saa imuroitua pois ja miksi se siivousinto purkautuu ulos vasta, kun pitäisi tehdä jotain muuta?

Miksi käytin edellisen viikonlopun siivoamiseen, kun piti kirjoittaa ja tehdä apuraha-anomuksia? Enpä tehnyt, mutta luuttusin lattioita innokkaana sunnuntaiyönä kahden aikaan.

Tänään taas katselen nurkkia ja mietin kaappiin tungettua ensimmäistä arkivihollistani pölynimuria, (toinen on pussilakanan vaihto, josta ei nyt sen enempää). Pitäisikö saada keskeneräiset työt tehtyä, vai alkaa sittenkin siivoamaan?

Makaan yhä sohvalla ja ajatukset alkavat kiertää mieltä askarruttaneissa aiheissa.

* *

Helsingin Sanomissa oli äskettäin juttu miehestä, joka on järjestänyt elämänsä kaikin tavoin tuottavaksi ja tehokkaaksi.

Yhtään tyhjää hetkeä ei ole, jokaisen minuutin käyttötarkoitus oli tarkkaan mietitty. Kirjat mies lukee pikanopeudella ja tekee vessaan mennessään kyykkyjä, jotta kunto ja kehon teho säilyisi. Perheelle on varattu laatuaikaa – miten sen läheiset kokevat, sitä ei jutussa kerrottu.

Sellaista on tämän miehen elämä: suunniteltua, ajoitettua ja tehokasta. Niin se tämän kapitalistisen yhteiskunnan kelpo jäsenen elämä sitten kulkee tehokkaasti kohti loppua. Eroaako se olennaisesti sosialistisen yhteiskunnan kelpo kansalaisen elämästä? Kauempaa katsottuna kummatkin ahertavat, kuin työmuurahaiset suuressa keossa, joista kuhilaat tuupataan ulos menehtymään kylmän tullen.

Tästäkö se suorittamisen paine ja tekemättömistä töistä koituva ahdistus kumpuaa, syvään juurrutetusta kuhilaaksi luokittelun pelosta ja syrjään joutumisesta? Torjutuista tarpeettomuudentunteista?

Juttu kiinnosti ja herätti keskustelua. Paljastiko se meille lukijoille myös jotain itsestämme, pakkomielteisistä yrityksistämme pyristellä irti syyllisyydentunteista ja ahdistuksista, ennemminkin kuin todellisesta tehokkuudesta ja aikaansaamisesta?

Pitäisikö osata hidastaa? Runoja kun ei lueta pikaluennalla, eikä luovia ajatuksia ja ratkaisuja kehitellä ilman, että olisi aikaa haaveilla ja ajatella.

Ratikan ikkunasta näkee enemmän ja pidemmälle kuin älypuhelimen näytöltä.

* *

Tänään luin jutun naisesta, joka ostaa lainarahalla huonokuntoisia asuntoja, kunnostaa ne ja myy voitolla. Jutussa ihasteltiin hänen sisustamistaan, kuinka hän osaa ostaa halvalla käytettyä tavaraa ja myydä sen voitolla.

Ei se mitään, tehdystä työstä pitää palkka saada ja kauppias ostaa mieluiten halvalla ja myy kalliilla. Se on homman nimi ja se tiedetään, mutta kun lukee viikko toisensa jälkeen juttuja näistä vaurastumisen ja elämänhallinnan tehopakkauksista, aukeaa kylmäävä näkökulma arvoista, joiden mittapuu on omaisuus ja raha.

Onko pariskunta, joka omistaa kolmikymppisinä sata sijoitusasuntoa merkittävämpää sakkia, kuin ne opiskelijat, joiden jokainen opintolainoista irtoava killinki kuluu välttämättömyyksiin? Tai kuin he, joille asuntolainan maksaminen tarkoittaa parinkymmenen vuoden pituista velkataakkaa aikana, jolloin vakituinen työpaikka voi hetkessä hujahtaa silkaksi haaveeksi?

* *

Olemme mokanneet pahasti kestämättömien taloudellisten arvojen takia, joista johtuvia paineita, huonommuuden tunnetta ja häpeää pyrimme ratkaisemaan eriskummallisin keinoin suorittamalla elämää sen sijaan että eläisimme sitä. Kerromme ja luemme

sankaritarinoita opiskelijoista, jotka voivat ottaa opintolainaa sijoittaakseen sen osakkeisiin vaurastuakseen. Rikastumisen halusta, saati ahneudesta, ei puhuta ääneen. Vaurastuminen on soveliaampi ilmaisu silloin, kun menestyminen elämässä on vain valintakysymys ja rahalla mitattavissa.

Eilen tv-uutisissa kerrottiin yhä suuremmasta joukosta työssä käyvistä ihmisistä, joilla ei ole riittävästi rahaa ruokaan, mutta tuskin siitäkään on viikkoa enempää, kun Helsingin Sanomissa esiteltiin sijoittajia ja kerrottiin heidän tavoitteistaan. Opastusta tuli siihen malliin kuin olisi päivänselvä asia, että kaikilla olisi ylimääräistä rahaa.

Nuorin haastatelluista, koulupoika, kertoi pyrkimyksistään koota huomattava omaisuus mahdollisimman varhain.

Onko hänen kaltaisissaan nuorissa tulevaisuuden toivomme? Omaa tulevaisuudenuskoani vahvistivat ennemminkin ne kaksi nuorta lukiolaispoikaa, joiden intensiivistä ja laaja-alaista keskustelua kuuntelin kahvilassa.

Joskus kannattaa nostaa katse lehdestä ja nähdä mitä ympärillä tapahtuu.

* *

Näitä miettiessä päivä alkaa hämärtyä ja makaan yhä sohvalla hyvissä tarkoituksissa. Päätän antaa itselleni synninpäästön ja siirtää apuraha-anomuksen tekemisen huomiseksi.

Onnistuuhan sen jättäminen vielä silloinkin, kun ei tarvitse lähettää postissa tai viedä paikan päälle!

Mieleen muistuu elämän ensimmäinen apurahahakemus, jota väänsin kuumeisella kiireellä. Ulkona oli sankka lumipyry ja Helsingin liikenne sekaisin, kun juoksin kohti Bulevardilla sijaitsevaa Kulttuurirahaston toimistoa. Kello oli pari minuuttia yli neljän ja ovi kiinni, kun huohotin paikalle. Siellä meitä oli monta yrittäjää paikalla kurkkimassa postilaatikosta sisään, jotta armoa tulisi, mutta ovi oli ja pysyi kiinni. Siinä ainakin selvä syy, miksi apuraha jäi saamatta, tarkoitukset olivat kyllä silloinkin hyvät.

* *

Päästessäni näin sovintoon itseni kanssa, päätän ottaa rennosti ja muistan Harri Pystysen (1954–1990) hienot sarjakuvakirjat. Yhdessä niistä, Tiina Pystysen Harrin kuoleman jälkeen toimittamassa kirjassa Anteeksi, etsin ihmistä (Johnny Kniga Kustannus 2008) löytyy hauskin ja rehellisin apurahahakemus, jonka tiedän:

* *

Aamulla luin lehdestä myös siitä, että kouluissa jaettavia Hymypoika- ja tyttöpatsaista tulee uusi versio, sukupuolineutraali Hymy-patsas. Entiset patsaat jäävät vielä vaihtoehdoiksi, palkinnon saaja saa valita, mutta eikö yksi patsas joka edustaa kaikkia, olisi kuitenkin parempi? Arvelen, että pian käykin niin, että melkein kaikki valitsevat uuden sukupuolineutraalin vaihtoehdon. Nuoret sukupolvet, sellaiset kuin kahvilan pojat, pölyttävät jo menneitä arvoja ja rikkovat vanhoja käsityksiä.

* *

Pystynen ymmärsi tämän, ote on samasta kirjasta. Ajatukset Pystysen, joka kertoi sarjakuvapiirtäjän työstä Porin kaupunginkirjastossa kahdelle mummolle, lehtimiehelle, vaimolle ja Kari Levolalle keväällä 1990:

”Lapsena sain kaksi hymypoikaa. Se oli rikollinen teko jälkimmäisen hymypojan antaneelta opettajalta, sillä hymypoikasäännöt sanovat, että yhdelle oppilaalle tulee antaa vain yksi hymypoika. En puhu hymyhenkilöstä, koska siihen aikaan ei ollut hymyhenkilöitä, oli vain miehiä ja naisia, tässä järjestyksessä.

 

Sain hymypojat sen takia, että hymyilin aina. Hymyilin aina sen takia, koska pelkäsin ihmisiä. Pelkäsin ihmisiä sen takia, että minua kannustettiin kotona olemaan maailman kiltein lapsi. Minua kannustettiin olemaan maailman kiltein lapsi sen vuoksi, että vanhemmistani oli hauskaa omistaa maailman kiltein. Siitä seurasi se, että lapsena maailmankäsitykseni oli sellainen, että kuvittelin uuden maailmaan syntyvän ihmisen – siis lapsen – olevan muodoton, paha, lähes kriminaali möhkäle, jonka tulee tunkeutua itse kaikin voimin oikeudenmukaisuuden ja hyvyyden muottiin, eräänlaiseen sapluunaan, josta sitten putkahtelee onnellisia, hyviä, oikeudenmukaisia, nöyriä, hurskaita aikuisia, jotka sitten onnellisina elelevät ikään kuin taivaassa, missä ei enää ole pahaa, kuten siinä lapsessa.

 

Kun sitten myöhemmin käsitin, ettei näin ole, ryhdyin sarjakuva- ja pilapiirtäjäksi.

 

Sellainen oli vaikea lapsuuteni.”

* *

Pystynen oli kova ajattelemaan ja teki ajatuksistaan hienoja sarjakuvia. Yhä elävää taidetta.

Ihan terveellistä maata sohvalla, tuli luettua Pystystä. Sain myös mietittyä ja kirjoitettua tämän, tosin viime hetkellä, mutta onneksi postilaatikko oli vielä auki!

Ulla-Maija Svärd

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua