Kuvat: Vastapaino / Wiki Commons
KIRJAT | Työväenluokkaisesta perheestä Pariisin akateemisiin piireihin paennut kirjailija palaa tarkastelemaan taustaansa ja sen tuottamaa häpeää sekä muita luokkanousun synnyttämiä ristiriitoja.
”Paluu Reimsiin on omaelämäkerrallista ja teoreettista saumattomasti yhdistelevä kirjallinen täysosuma.”
ARVOSTELU
Didier Eribon: Paluu Reimsiin
- Suomentanut Timo Torikka.
- Vastapaino, 2024.
- 203 sivua.
Työväenluokkaa kuvaileva proosa kiinnostaa tällä hetkellä. Suomeksi on viime vuosina ilmestynyt esimerkiksi Annie Ernaux’n, Édouard Louis’n ja Nanni Balestrinin romaaneja. Samoja teemoja käsittelevien kirjoilijoiden joukossa voi mainita ranskalaisen Didier Eribonin, jonka kirjoittama Paluu Reimsiin (suom. Timo Torikka; Vastapaino, 2024) ilmestyi suomeksi syksyllä 2024.
Paluu Reimsiin on parasta pitkään aikaan lukemaani kirjallisuutta. Omaelämäkerrallisessa teoksessa nivotaan saumattomasti yhteen henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen taso. Alussa kertoja palaa lapsuutensa työväenluokkaiseen perheeseen ja sen sukuhistoriaan. Eribon on nuorena kokenut kasvuympäristönsä ahdistavaksi ja paennut Pariisiin.
Aikuisena homoseksuaalisuudesta useamman teoksen kirjoittanut filosofi havahtuu siihen, että hän on tuotannossaan käsitellyt huomattavasti vähemmän luokkataustaansa, joka on tuottanut hänelle häpeää Pariisin akateemisissa ja vasemmistolaisissa yhteisöissä. Eribon ja monet hänen vasemmistopiireissään omaksuivat marxilaisuuteen kuuluvan työväenluokan ihannoinnin, mutta paradoksaalisesti samaan aikaan ottivat etäisyyttä todellista lihaa ja verta oleviin työläisiin sekä heidän kulttuuriinsa.
Oman luokkahäpeänsä itsekriittinen tarkastelu on Eribonin kirjan keskiössä. Jyrkän luokkanousun vastoin todennäköisyyksiä tehnyttä kirjailijaa alkaa 2000-luvulla vaivata oma menneisyytensä. Alkaa Paluu Reimsiin.
“Heti kun isä oli poissa, minun oli mahdollista ryhtyä tähän matkaan tai pikemmin tähän paluun prosessiin, jota en kyennyt aiemmin suorittamaan. Saada takaisin tuo ‘oman itseni tienoo’, kuten Genet olisi sanonut, tienoo, jonka olin yrittänyt mielestäni pyyhkiä: yhteiskunnallinen tila, johon oli ottanut etäisyyttä, henkinen tila, jota vasten olin rakentunut, mutta joka ei enää ollut olennainen osa minua. Menin katsomaan äitiäni. Siitä tuli alku sovinnonteolle hänen kanssaan. Tai tarkemmin ottaen sovinnonteolle itseni kanssa, sen itseni osan kanssa, jonka olin torjunut, hylännyt, kieltänyt.”
Eribon nousi kansainväliseen tietoisuuteen 1990-luvun alussa julkaistessaan Michel Foucault’n elämäkerran, joka myös suomennettiin tuolloin. Nyt suomeksi tullut Paluu Reimsiin ilmestyi ranskaksi 2009, mutta sen teemat tuntuvat entistä ajankohtaisemmilta. Luokkahäpeän lisäksi toinen keskeinen kysymys Eribonin teoksessa liittyy siihen, miksi työläiset ovat alkaneet äänestää vasemmiston sijaan oikeistoa tai jopa äärioikeistoa. Teemaa käsitellään Eribonin perheen kautta. Aiemmin kommunistista puoluetta äänestäneet vanhemmat ja sisarukset ovat alkaneet antaa äänensä Kansalliselle rintamalle. Nykyään nimellä Kansallinen liittouma kulkeva äärioikeistolainen puolue on ainoastaan lisännyt kannatustaan teoksen kirjoittamisen jälkeen.
Vaikka ranskalainen yhteiskunta on hyvin erilainen Suomeen verrattuna, löytyy teoksesta kaikupohjaa suomalaiselle yhteiskunnalle, jossa perussuomalaiset ovat esiintyneet “työväenpuolueena ilman sosialismia” ja vasemmiston kannatuksen painopiste – ja ehkä vielä enemmän mielikuva äänestäjistä – on siirtynyt yliopistokaupunkien koulutettuun väkeen ja kauemmas duunariäänestäjien maailmasta.
Eribon onnistuu kuvaamaan työväenluokan tuntoja yhdistämällä henkilökohtaista kertomusta laajempiin sosiologisiin selitysmalleihin. Erityisen kiinnostava oli luku, jossa pohditaan vasemmiston haasteita ympäröivän yhteiskunnan ja kannattajakunnan kokemien muutoksien puristeessa.
* *
Eribon viittaa kirjassaan laajasti erilaisiin lähteisiin, kuten kaunokirjallisuuteen, sosiologiaan ja filosofiaan. Omaelämäkerrallisten ainesten yhdistämisessä kaunokirjalliseen ja sosiologiseen otteeseen häntä on inspiroinut muun muassa aiemmin mainittu Annie Ernaux. Eribonin kirjaa kuvaakin hyvin lainaus Ernaux’lta, joka kuvaa kirjassaan Äidistä (1987) omaa teostaan: ”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä”.
Eribon on itse toiminut esikuvana Suomessakin suosiota niittäneelle Édouard Louis’lle. Louis’n kirjoihin verrattuna Eribonin ote on moniulotteisempi, vaikka kirjoittajat käsittelevät monia samoja teemoja luokkataustasta homoseksuaalisuuteen. Paitsi yleisesti Eribonin hienoa kirjaa voi suositella erityisesti niille ranskalaisen kirjallisuuden ystäville, jotka ovat nauttineet Ernaux’n ja Louis’n proosasta. Paluu Reimsiin on liikuttava ja syvällinen teos.
Juho Narsakka
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Matti Hannikainen kuvaa tarkasti SDP:n puoluekoneiston navigointia – arviossa Uudistuva puolue ja hyvinvointivaltio
KIRJAT | Matti Hannikaisen teos on joka suhteessa laatutyötä. Kirjan rakenne ja jäsentely ovat tarkkaan harkittuja ja selkeitä.
Rohkea ja peittelemätön kuvaus intohimoisesta suhteesta – arviossa Annie Ernaux’n Puhdas intohimo
KIRJAT | Nobel-kirjailijan alun perin vuonna 1991 julkaistu teos on pieni, yhdessä illassa lukaistava teos, mutta harva kirja on yhtä paljas ja kuvaa naisen tunteita yhtä rohkeasti.
Reetta Ronnin esikoisromaani ja kuulun kirjailijasuvun mystiset salaisuudet – arviossa Tuoksut vanamon ja varjot veen
KIRJAT | Reetta Ronnin suljetun paikan tarina rönsyää ympäriinsä, mutta ihastuttavasti.
Miia Toivion sadut kertovat tyhjyydestä – arviossa runoteos Hukka nukka tukka
RUNOT | Miia Toivion neljäs runoteos tutkii sanojen ja kertomisen rajoja. Sanat ja kertomukset muodostavat sirpaleita pikemmin kuin mitään kokonaista.
