Vappu Nalbantoglun Ellillä riittää tahtoa ja toimintakykyä. Kuva: Sami Heiskanen
TEATTERI | Minna Rytisalon Lempistä dramatisoitu näytelmä luottaa liikaa kerrontaan. Itse Lempin persoona jää hataraksi.
”Lempiä ei voi olla vertaamatta Sofi Oksasen Puhdistukseen. Molemmat ovat trillereitä, naisen voimaan poikkeusoloissa perustuvia jännäreitä.”
ARVOSTELU

Lempi – nainen joka katosi
- Ohjaus: Miika Muranen
- Ensi-ilta: Helsingin kaupunginteatteri 21.11.2024. Arvio esityksestä 11.12.2024.
Tarinan arvoinen Suomi – kantaesityskierros kotimaan katsomoihin
Tässä juttusarjassa kulttuuritoimittaja-ohjaaja Anne Välinoro kertoo Kulttuuritoimituksen lukijoille maamme teattereiden kotimaisista uusista näytelmistä ja niiden tekijöistä. Välinoro seuraa Suomen teatterielämää seuraavat seitsemän kuukautta Suomen Kulttuurirahaston työskentelyapurahalla. Lue kaikki juttusarjan artikkelit täältä.
* *
Kolme naista ja mies. Minna Rytisalon romaani Lapin sodan jälkimainingeista ja nuoresta rakkaudesta lähtee klassisesta kolmiosta, joka keikauttaa koko loppuelämän suunniltaan.
Sisko ja tämän kaksoissisko Lempi ovat kauppiaan rakkaudenjanoisia tyttäriä. Kovaan luuhun tottunut piika Elli hankitaan auttamaan yksinhuoltajaksi sodan vuoksi joutuvaa äitiä, Lempiä, vauvavaiheen yli.
Viljami, pikkutilan herkkä poika, viskataan nuorena isänä sotaan.
Lempi katoaa.
Ellin rakkaus odottaa täyttymystään.
Sisko ei tiedä, mistä siskoaan etsisi.

Sisko etsii merkkejä Lempi-siskostaan. Kuva: Sami Heiskanen
* *
Helsingin kaupunginteatterissa on tehty jo Lapin sota -teemaan liittyen Rosa Liksomin Everstinna (lue Sirpa Pääkkösen arvio) ja Tommi Kinnusen Ei kertonut katuvansa.
Sodan muovaama ihmiskuva kiehtoo, sillä sota on läsnä Euroopassa, Ukrainan pakolaisilla on meille kerrottavaa ja Venäjän eristäminen jakaa perheitä.
Minna Rytisalon Lempi (2016) oli häkellyttävä esikoinen. Varman elävästi kirjoitettu, kolmen ihmisen katseella samaa kohdetta tutkiva teos, jossa päähenkilö loistaa poissaolollaan.
Lempiä ei voi olla vertaamatta Sofi Oksasen Puhdistukseen. Molemmat ovat trillereitä, naisen voimaan poikkeusoloissa perustuvia jännäreitä.
Rytisalo kirjoittaa pitkiä monologeja, jotka ovat siirtyneet lavalle.
Tässä kohtaa jännityn. Dialogi on teatterin ydintä. Ja juuri sitä Miika Murasen ja Sinikka Sanelman dramatisoinnissa on hyvin vähän. He kunnioittavat kirjailijaa, mutta lavatoteutusta se köyhdyttää.
Pitkät kertovat jaksot ovat paikoin uuvuttavia. Kuvaillaan, esitellään, mutta eläytyminen siihen päälle tuntuu välillä falskilta. Vertaus catwalkiin käy väistämättä mielessä.
Esityksen visualisoinnille täysi kiitos. Lakanarivi taka-alalla kiehtoo projisointitaustana. Sinne nousee Pursuoja, suot, vesi ja niityt. Siellä ovat unelmat ja unien kudelmat.
Pyörökehä kääntää kunkin puhujan näkökulman esiin selkeästi.

Viljamin (Sami Suonpää) rakkaus pysyy. Kuva: Sami Heiskanen
* *
Lempin sisko käy läpi ihastustaan saksalaiseen ja koettelemuksiaan Kiirunassa ja Hampurissa.
Ursula Salon sisko on täysi ja tyhjä samalla kertaa, itseironinen ja särkynyt. Salolla on tulkinnan ohjakset. Hän vie draaman maaliin.
Vappu Nalbantoglun Elliä piirittää oma pakkomielle. Hän haluaa Viljamin rakkauden. Hän on osannut hoitaa tämän lapset, miksei siis miestäkin.
Ja silloin vihitty vaimo on vain typerä hidaste, toistaitoinen ja liian hyvänä pidetty.
Viljamin, Sauli Suonpään, rakkautta ohjaillaan. Hänet heitetään tuleen monessa mielessä. Suurin rakkaus kestää vain hetken ja lopun hoitaa sota ja Elli.

Sisko, Lempin kaksoissisko päätyy lopulta rakkaudenjanossaan Hampuriin. Kuva: Sami Heiskanen
* *
Mutta monia kohtia olisin halunnut nähdä toisin. Kun saksalaisupseerit tulevat Sodankylään ja naisilta menevät jalat alta, tuon olisin halunnut nähdä vahvana visualisoituna tunnekuvana.
Jättikokoinen Hugo Boss -pukuinen upseeri screenille kontra vaatimattomasti asustettu aseveli huonosti istuvassa sotisovassaan.
Vahvat tunnekuvat jäävät puuttumaan. Ne kerrotaan, mikä latistaa tulkintaa.
Lempin persoona jää myös hämäräksi. Tuskin hän oli vain söpö neito, jonka asusta Viljami nauttii viimeisen hellän kosketuksen.
Anne Välinoro
Lempi – nainen, joka katosi
- Alkuperäisteos Minna Rytisalo
- Ohjaus Miika Muranen
- Dramatisointi Miika Muranen ja Sinikka Sanelma
- Lavastus, projisointi- ja pukusuunnittelu sekä lavastuksessa käytetyt kuvat ja videot Reija Hirvikoski
- Valosuunnittelu Kari Leppälä
- Sävellys ja äänisuunnittelu Aleksi Saura
- Naamioinnin suunnittelu Tuula Kuittinen
- Rooleissa Vappu Nalbantoglu, Ursula Salo ja Sauli Suonpää
- Äänirooleissa Krista Kosonen, Risto Kaskilahti, Lenno Paalanen, Alvar Paloniemi, Pekka Huotari, Jouko Klemettilä, Miika Muranen, Santeri Kinnunen, Helena Haaranen, Leenamari Unho
Ensi-ilta 21.11.2024. Esityksiä 22.3.2025 asti. Esityskalenteriin tästä. Näytelmän kantaesitys Rovaniemen teatterissa ja toinen tulkinta Joensuun kaupunginteatterissa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Kotiin ei päästy milloinkaan – arviossa Kansallisteatterin Muistopäivä
TEATTERI | Elli Salon Muistopäivä-näytelmä Kansallisteatterissa kertoo suomaisloikkarien loputtomasta matkasta Neuvostomaassa.
Ääntä, vauhtia ja vaarallisia tilanteita – arviossa Maria Ylipään kabaree-esitys Poikkisahattu nainen
MUSIIKKITEATTERI | Maria Ylipään loistava lauluääni taipuu laulelmista hevirokkiin. Poikkisahattu nainen on kabaree naisen elämästä lasten, miehen ja koiran kanssa.
Elämän moniosaajat kimpussamme – arviossa Tukkateatterin kantaesitys Haittaako, jos kysyn?
TEATTERI | Tukkateatterin pikkujoulukabaree Haittaako, jos kysyn? on syntynyt näyttelijöiden omista kokemuksista.
Waltteri Torikan baritoni soi kaikki tunteet rintamien välissä – arviossa Ihminen parhaan kykynsä mukaan
OOPPERA | Joel Järventaustan ja Tommi Kinnusen pienoisooppera päästää kokemaan sotilaan kauhun ja kaipuun. Turun Saaristo-ooppera vieraili Kansallisoopperan Alminsalissa.




