Miten kirjoittaa Rooma-kirja ilman, ettei se olisi matkailuopas? Arviossa Karl Ristikiven Rooman-päiväkirja

Kuvat: Enostone / Harald Johann Perten

Ikuinen kaupunki. Ja ikuinen inspiraation lähde kirjailijoille ja kirjoittajille. Sitäkin Rooma on.

Virolaisen kirjallisuuden omaperäinen rikastuttaja Karl Ristikivi (1912–1977) kantoi oman kortensa kekoon erityisesti romaanillaan Rooman-päiväkirja (Enostone, 2024; alkuteos Kaspar von Schmerzburgi Rooma päevik,1976). Jouko Vanhasen suomennoksena nyt julkaistu teos on siis päiväkirjamuotoon kirjoitettu romaani, jossa päiviensä sattumuksia ylöskirjaa aatelismies ja kirjailija Kaspar von Schmerzburg.

Eletään vuoden 1765 toukokuuta, ja Kaspar saapuu elämänsä ehtoossa toista kertaa Roomaan. Hänen päiväkirjamerkintänsä alkavat kertoa toinen toistaan salaperäisemmistä hahmoista, joita hän Roomassa tapaa, sattumuksista jotka hänen päiviään ohjaavat, unistaan, tunnelmistaan, lopulta ehkä sittenkin itsensä Ristikivin ihmiselämää ja eurooppalaisuutta koskevista ajatuksista. ”Romaani on epäilemättä autofiktiivinen”, toteaa myös kirjallisuudentutkija ja Karl Ristikivi -seuran toinen perustaja Janika Kronberg.

Rooman-päiväkirjan tunnelma on tuttu Ristikivin muusta tuotannosta. Se sisältää mystillisiä juonteita, parodiointia ja paradokseja sekä pastisseja. Kirjan mystifiointi alkaa jo siitä, että Ristikivi on merkitty sen julkaisijaksi eikä kirjoittajaksi. ”Julkaisija” on tosin kirjoittanut omissa nimissään (ainakin allekirjoituksesta K.R. päätellen) lyhyen yhteenvedon ”kirjoittajan” eli Kasparin elämästä. Ja jotta lukija joutuisi pinnistelemään hieman lisää, yhteenvedosta ilmenee, että Kasparin alkuperäinen nimi oli Johann Friedrich Kaspar von Revingen ja että hän oli syntyjään Vironmaalta.

Kaiken päätteeksi teoksen kansien välistä löytyy liite, joka markkeeraa Ristikivin fiktiiviselle lukijalleen rouva Agnes Rohumaalle kirjoittamaa kirjettä. Rooman-päiväkirjan kustantajan Enostonen mukaan kirje on sijoitettu paikalleen siksi, että kyse on kahden kirjeen kokonaisuudesta, joista Enostone on jo julkaissut toisen Ristikivin Sielujen yö -romaanin (2022) suomennoksen osana.

”Jos arvaan oikein, niin arv. lukija odottaa nyt varmaan melkoisin kauhuntuntein sitä matkakirjeissä tavallista, perinpohjaista selostusta Rooman taideaarteista ym… Sitä selostusta ei tässä tule. Syytöntä ihmiskuntaa on niin suhteettoman paljon rääkätty… kuolettavilla selostuksilla Italian ja varsinkin juuri Rooman nähtävyyksistä, että omasta puolestani en ainakaan aio tätä rääkkäystä jatkaa…”
(K.S. Laurila teoksessaan Suurten muistojen mailta, Pellervo Seura 1947.)

No, Ristikivi ei malta täysin seurata Laurilan esimerkkiä. Tutut nimet ja paikat vilisevät lukijan silmissä jo Kaspar von Schmerzburgin päiväkirjan alkusivuilla. Kaspar esimerkiksi majoittuu tuttavansa Stoltzin tilavassa asunnossa Piazza di Spagnan laidalla ja kuuntelee huoneensa avoimesta ikkunasta Berninin Barcaccia -suihkulähteen solinaa heti ensimmäisenä aamunaan Rooman keskustassa. Ulos entäessään hän valitsee vierailukohteekseen Capitoliumin, eli ei muuta kuin Via Condottia alas Corsolle ja sitä pitkin harppoen perille. Marcus Aureliuksen ratsastajapatsasta katsellessaan Kaspar kokee sen olevan väärässä paikassa. ”Minä yhdistän Capitoliumin aina ajatuksissani tasavaltaan”, hän kirjoittaa. ”Pikemminkin haluaisin nähdä täällä vanhan Caton, Ciceron tai peräti Brutuksen.”

Namedroppailu ei Kasparin päiväkirjaa ja sen tutkimisen nautintoa kuitenkaan pilaa. Pääfokus on muualla, Kasparin pohdinnoissa, tuntemuksissa, ylipäätään hänen sisäisessä elämässään. Euroopan poliittisen ja kulttuurihistorian tuntemus voi tuoda lukukokemukseen oman sävynsä, mutta ei ole välttämätöntä. (Päivä)kirja on kuin arvoitus, tai ehkäpä 1700-lukulaisittain kirjoitettu dekkari, jossa henkilöt eivät ole sitä mitä Kasparin ensi kuvauksista voisi päätellä ja jossa jännitys tiivistyy hitaasti mutta varmasti loppuratkaisua kohden, loppuratkaisua, jonka lukija joutuu tässä tapauksessa itse viimeistelemään.

Omat Rooma-vaelluksensa tehneelle Kasparin päiväkirja tarjoaa yhdessä paketissa taas kaksi uutta ajallista ja kulttuurista Rooma-näkökulmaa tai -näkyä. Lukija sitten analysoikoon, mikä paketissa edustaa 1700-lukulaista aatelista Kasparia ja hänen hengen(hengellistä)elämäänsä, mikä 1900-lukulaista sivistynyttä virolaista emigrantti-kirjailijaa. Toki monella lienee lukuisia ajallisia horisontteja jo valmiina tajunnassaan. Itse lueskelin viimeksi Juhani Ahon pikku opuksen Minkä mitäkin Italiasta (Otava, 2012/1906). Siinä Aho tekee havaintojaan 1890-luvun Roomasta ja ihastelee esimerkiksi ”Mikael Angelon” ja Rafaelin (Raffaello) luomuksia ”Sistinan” kappelissa. Ennen Ahon tuotosta hotkaisin tänä vuonna ilmestyneen, jenkkifilosofi ja populaarikirjailija Scott Samuelsonin varsin mainion Rooma, hyvän elämän kaupunki -teoksen (niin & näin, 2024). Ilmavanvärikkäästi ja viisaasti kirjoittava Samuelson sai minusta otteen jo sillä, että hän aloittaa kirjansa ja hyvän elämän pohdintansa Rooman ei-katoliselta hautausmaalta, tontilta, jolta en malta pysyä poissa Roomassa vieraillessani.

Ristikivin vahvuus Rooma-kirjailijana on hänen tekstinsä syvyydessä ja moniulotteisuudessa. Hän ja Kaspar eivät ole pelkkiä turisteja (Aho) tai jännityskirjailijoita (Dan Brown), eivätkä pelkästään inspiraatiota hakevia taiteilijoita tai filosofeja (Samuelson; liuta suomalaisia, Roomasta kirjoittaneita kirjailijoita ja muita taiteilijoita). Rooma on Kasparille ja luojalleen heidän elämäänsä määrittävien arvojen ja merkitysten tihentymä, tai solmupaikka. Molemmat ovat korostetun eurooppalaisia henkisiltä asetuksiltaan, ja Eurooppaa ja sen kulloisiakin erityispiirteitä niin hyvässä kuin pahassa ei tietenkään olisi ilman sen historiaa. Ehkä siksikin juuri Rooma.

Rooma-päiväkirjan tyyli ja tekstillinen ote sovittautuvat kohti 1700-lukua, mikä voi ilahduttaa tai harmistuttaa lukijaa. Ratkaisu joka tapauksessa tuntuu perustellulta. Dan Brown ja 1700-luvun aatelismies tietysti kirjoittavat toisistaan poikkeavin tavoin. Tyylin ohella kirjan lopetus voi jakaa lukijoiden mielipiteitä. Erikoinen ratkaisu jääköön kunkin tutkittavaksi, mutta silläkin on perustelunsa, joka saattaa löytyä Ristikivin itsensä viimeisestä Rooman-matkasta ja hänen kamppailustaan viimeiseksi jääneen kirjansa laadun puolesta.

Täysosuma Rooman-päiväkirja ei ole. Sen idea ja henkiset ainekset kyllä kantavat, mutta Kasparin päivien rytmi ja hänen kuvaamansa – osin uneksitut tai kuvitellut – tapahtumat eivät ole aina kovin tuoreita tai uteliaisuutta herättäviä. Ja kun Kasparin energia alkaa huveta toukokuun lopun lähestyessä, lukijalle voi tulla tunne, että todellisuudessa energiavaje alkoikin piinata Ristikiviä.

Avautuakseen ammolleen teos vaatii mukaansa tempautumista, itsensä irti päästämistä, rivien välistä lukemista. Mutta mikäpä sen hienompaa kuin itsensä likoon laittaminen? Väitän, että tässä kohtaa kannattaa yrittää.

Ristikiviltä on julkaistu suomeksi myös muun muassa Sielujen yö (Enostone, 2022). Ihmeiden saari ilmestyy Enostone Kustannuksen kautta vuonna 2025.

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua