Kuvataide kiinnostaa ja näyttelyiden kävijämäärät ovat huipussaan, mutta palstatilaa ei löydy – miksi?

Pysäytyskuva Ilai Elias Lehdon Mokaoke-videosta. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

Marja-Liisa Torniainen, teksti

”Taidekritiikin kato: Kuinka kuvataiteesta keskustellaan tulevaisuudessa? Kuka tarvitsee taidekriitikoita, kun tekoäly suoltaa taidepuhetta paljon vetävämmin?”

Tästä aiheesta keskustelivat taidekriitikko Tiina Nyrhinen ja kuvanveistäjä-runoilija Ilai Elias Lehto Tampereen Galleriaviikon tilaisuudessa Galleria Saskiassa sunnuntaina 20.10.2024.

Mäntän kuvataideviikkojen toimitusjohtajan työstä viime vuonna eläköitynyt Nyrhinen haastatteli Tampereella taideopintonsa aloittanutta, Joensuusta kotoisin olevaa Ilai Elias Lehtoa yleisön edessä.

Kuvanveistäjä-runoilija Lehtoa voisi kutsua myös tekstiilitaiteilijaksi hänen veistostensa materiaalien perusteella. Lehdon töissä yhdistyvät sanat, perinteiset käsityötaidot, kuten huovutus, sekä nykytekniikka mediataiteen muodossa. 

Galleriassa nyt esillä oleva Iina Heiskasen ja Tuuli-Anna Viitasen minimalistisen hienovireinen ja ilmava näyttely loi keskustelulle otollisen ilmapiirin ja haastattelu sujui pakottoman leppoisasti.

Paikalle saapui oletettu määrä kuuntelijoita; tuoleja riitti kaikille.

Tiina Nyrhinen ja Ilai Elias Lehto odottavat yleisöä paikalle. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

* *

Kulttuuritoimituksen toiminnassakin lähes alusta saakka eli keväästä 2019 mukana ollut Tiina Nyrhinen kutsui tilaisuuteen Ilai Elias Lehdon kuullakseen, miten 30 vuotta häntä nuorempi kuvataiteilija, joka myös kirjoittaa, hahmottaa kuvataiteen kenttää ja kritiikin asemaa siinä.

Nyrhinen toimi aiemmin kriitikkona niin Aamulehdessä kuin Helsingin Sanomissakin. Parissa vuosikymmenessä kritiikki on vaivihkaa muuttanut luonnettaan. Maapallon ikään kuin pienentyessä ja ihmisten maailmankuvan samalla laajentuessa kritiikkikin elää murroksen ja itsetutkistelun aikaa. Tämä ei kuitenkaan noussut puheenaiheeksi.

Helsingin Sanomissa kirjoittajat jakoivat ennen työnsä keskenään ja Nyrhinen sai nuorimpana galleriat osakseen, mikä ei hänestä ollut huono asia, vaan tilaisuus nähdä, mitä uutta taiteessa oli nousemassa esiin. Kulttuuritoimitusta hän kritisoi siitä, ettei meillä poimita tai osata poimia ilmiöitä ja tehdä nostoja tarpeeksi gallerianäyttelyistä, vaan kirjoitetaan enemmän isoista museonäyttelyistä.

Toisaalla keskustelussa taas Lehto oli sitä mieltä, että nimenomaan Tampereella Kulttuuritoimitus niitä hyviä ja ansiokkaita nostoja tekee. Helsingistä Tampereelle ja sitten Kangasalle muuttaneen Lehdon mielestä kaupungissa ei muuten kulttuurijournalismia oikein olekaan.

Iina Heiskasen valööreihin keskittyvä teos kulkee kahtena kappaleena huoneiden läpi. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

* *

Vaikka Kulttuuritoimituksessa on yli 120 rekisteröitynyttä jäsentä, kuvataiteesta kirjoittavia on vain kymmenisen eikä varsinaista kuvataidekritiikkiä kirjoittavia sitäkään.

Haastattelija kysyykin, miten taiteilija kokee tilanteen, jossa joutuu itse mainostamaan itseään?

Lehto ei vastaa miltä se tuntuu, vaan kertoo kuinka jotkin taiteilijat ovat varanneet yhden päivän viikosta somemainonnalle, eivätkä sitten muina päivinä kiinnitä siihen huomiota. Mainonta vie kallista työaikaa taiteen tekijöiltä ja sen oppiminenkin ottaa aikansa.

Lehdistötilaisuuksista en itse edes muista, milloin niitä olisi kannattanut järjestää; paikalle ei tule ketään. Siinä ei ole mitään uutta eikä tilanne ole kovin erilainen edes maineikkaiden museoiden kohdalla.

Moka-ryhmän kanssa Haiharan taidekeskuksessa viime kesänä yhteisnäyttelyn pitänyt Lehto käytti tekoälyä hyväkseen ja valmisti sen avulla ryhmänsä jäsenistä videoesittelyt, jotka toimivat myös karaokevideoina. Hän nimesi ne ”Mokaokeksi”. Etenkin lapset innostuivat laulamaan taiteilijabiotekstejä. Pehmoveistäjä rakastaa itsekin karaokea.

Saimme Mokaoke-videoista kolme esimerkkiä nähtäväksemme. Onneksi saimme, ne olivat aivan riemastuttavia.

Tämän jutun pääkuvana on pysäytyskuva Lehdon omasta esittelystä. Hän sanoo yrittäneensä buustata ja kehua ystäviään ihan hävyttömästi, mutta yli äyräiden pursuava huumori tekee tehtävänsä ja huuhtoo kaiken huonon pois pois pois. Tällaista kehua me kaikki kaipaamme. Ja iloa.

Sen enempää ei tekoälystä ja sen mahdollisuuksista kuitenkaan puhuttu. Sattumalta kuitenkin törmäsin äskettäin vanhaan työkaveriini, joka opettaa kirjoittamista taidekoululaisille. Hän kertoi, että monelle visuaalisesti orientoituneelle opiskelijalle tekstin tuottaminen on tervanjuontia eikä kaikilla ole edes halua tai ymmärrystä siitä, miksi on tärkeää osata sanoittaa työnsä ydin – edes rahoittajille. Tekoälyn kanssa harjoittelemalla ja sille sopivaa materiaalia syöttämällä kirjoittamisessa voisi kuitenkin kehittyä, ehkä innostuakin.

Tuuli-Anna Viitasen leikkaustyö. Kuva: Marja-Liisa Torniainen

* *

Esiin tuotiin myös Long Playn uusi kulttuuritoimitus ja Uusi juttu, joiden kykyyn kirjoittaa kuvataidekritiikkiä ei oikein uskottu. Ainakaan Long Playn pitkällä tekijälistalla en kuvataiteen asiantuntijoita nähnyt – yksi valokuvaaja lopussa ei vakuuta.

Kaiken kaikkiaan keskustelussa hahmoteltiin jo enimmäkseen kaikille kuvataiteen kanssa tekemisissä oleville ihmisille tuttuja asioita. Yhdessä tunnissa ei muuhun pysty, ellei ohita kokonaan tätä faktamaisemaa tunnettuina tosiasioina. Siksipä haaveilenkin sellaisesta vapaamuotoisesta koko yön kestävästä maratoonikeskustelusta, johon osallistuisivat niin kirjoittajat, taiteilijat, taiteen rakastajat kuin rahoittajat. Ehkä sellaisen voisi järjestää vaikkapa Kulttuuritoimitus Suomen arvostelijoiden liiton (SARV) ja Suomen taiteilijaseuran kanssa (STS)?

* *

Yksi yleisökysymys jäi kuitenkin hiertämään mieltäni: kun kaikilla muilla taiteen lajeilla urheilua myöten on mediassa omat osionsa, mikä kuvataiteessa vaikuttaa siihen, että se jää aina katveeseen suuresta suosiostaan huolimatta? Eikö se puutu ajan ilmiöihin tarpeeksi raflaavasti, sillä teatteri, kirjallisuus ja musiikki, oli se sitten populaaria tai klassista, kyllä huomioidaan?

Itse ajattelen niin, että kuvataiteella on oma kielensä, joka on osattava, ja sitten se on vielä pystyttävä kääntämään verbaalisesti ymmärrettäväksi. Täydellisestihän siihen ei pysty kukaan; käännös on käännös. Jos ei ole asiantuntemusta lukea kuvan kieltä, ei siitä pysty kirjoittamaankaan, taikka kirjoittaa asian vierestä.

Näinhän asia lehdistössä on. Ammattitaitoisia kriitikoita ei palkata työhön, vaikka heitä on. Esimerkiksi Suomen arvostelijain liitolla on oma sivusto, jonka avulla heitä löytyy.

Osa kuvataiteesta operoi tiedostamattoman tajunnan alueella, taikka ylätaajuuksilla, mikä antaa sille syvyyttä ja arvoituksellisuutta. Me olemme enemmän kuin osaamme kuvitella. Sellaisesta on vaikea puhua – kenties ei pidäkään puhua – mutta ehkä juuri tämä kuvataiteen piirre antaa yleisöille jotain sellaista, jota se juuri nyt kaipaa ja jonka takia se täyttää museot ja galleriat. Galleria Saskiassakin oli viime vuonna ennätykselliset 10 000 kävijää.

Jos visuaalisen kulttuurin sanallistamista eivät tee mahdolliseksi rahoittajatahot, joille se kuuluu, visuaaliselle kulttuurille ei synny kieltä, se köyhtyy, se sensuroidaan.

Kuka siis tarvitsee kriitikoita?

Me, me kaikki tarvitsemme.

Galleriaviikko jatkuu sunnuntaihin 27.10.2024 asti. Tämän vuoden tapahtuman suunnittelusta vastaavat Taidekeskus Mältinranta, Valokuvakeskus Nykyaika, Kulttuuritalo Laikun Galleria ja Studio, Galleria Rajatila, Galleria Ronga, Galleria Saskia, Galleria Koppelo, Galleria Vivi, Pieni Taidegalleria, Pispala Clothing sekä Tahmelan Huvila.

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua