Opiskelijapojan elämänmuutos vie lopulta kauas kotoa – arviossa Baltasar Kormákurin Touch

Egill Ólafsson (oik.) ja Masatoshi Nakamura. Kuva: Baltasar Breki Samper / Focus Features

Kristófer asuu Reykjavikissa ja omistaa siellä ravintolan. Koronavirus on juuri ilmoittanut tulostaan, kun Kristófer löytää ravintolastaan laatikon täynnä muistoja – muun mutassa tanka-runon, jonka hän on osannut kirjoittaa itse japaniksi.

Kristófer muistelee nuoruuttaan Lontoossa ja opiskeluaikojaan London School of Economicsissa. Ongelmat alkoivat, kun Kristófer vaatii muiden oppilaiden kanssa opettajien irtisanomisten peruuttamista. Kristófer tunnettiin opiskelijapiireissä sosialistina, joka halusi kirjoittaa sosialismille uudet säännöt. Opiskelukaverit pilailevat Kristóferin kustannuksella ja kertovat kuinka helppoa on leikkiä sosialistia, kun ei ole ollut edes kunnon töissä.

Mielenosoituksen jälkeen Kristófer tekee täyskäännöksen elämässään ja hakee tiskariksi japanilaiseen ravintolaan.

Tämä kaikki muistuu Kristóferin mieleen tanka-runosta. Hän on jäänyt vastikään leskeksi ja tuntee yksinäisyyttä. Hänen terveydentilansa on huono, hän saa kuulla lopullisen tuomion lähipäivinä. Siitäkin syystä hän päättää lähteä etsimään nuoruudenrakastettuaan Mikoa, japanilaisen ravintolan pomon tytärtä.

Touch–elokuvan kerronta on rauhallista. Ihmiset ovat ongelmiensa ja menneisyytensä keskelläkin ymmärtäviä ja lempeitä ja haluavat tutustua toisiinsa. Asiat tapahtuvat eikä kenenkään elämäntapaa määrittele kiire, ei ennen eikä nytkään.

Jokainen yrittää hoitaa yksityiselämänsä muiden katseilta suojassa. Sivulauseissa näkyy luokkayhteiskunnan aiheuttamat erot asumisoloissa ja elämisen tavoissa, mutta jokainen elää historiansa kanssa enimmäkseen sovussa.

Elokuvassa on kaksi tarinaa, joita erottaa 51 vuotta ja joissa nähdään osin samoja henkilöitä,. Dialogi on tarkoin harkittua, vakavatkin asiat ja tapahtumat ilmaistaan lyhyesti kuvien tukemana. Ravintolanomistajan elämässä on taustalla suuri tragedia, josta japanilainen yhteiskunta sai pahimmat osumat toisen maailmansodan aikana.

Käsikirjoitus perustuu islantilaisen Ólafur Jóhann Ólafssonin romaaniin.

Kōki ja Pálmi Kormákur. Kuva: Lilja Jonsdottir / Focus Features

Näyttelijöistä Pálmi Kormákur nuorena Kristóferina on kaikinpuolin helppo katsottava ja kuunneltava. Hän on sivistynyt, itseään kehittävä 1970-luvun nuorimies, joka ei kiirehdi minkään kanssa. Parisuhde ja työ ovat tärkeitä ja niistä hän nauttii.

Vanhan Kristóferin roolissa nähtävällä Egill Ólafssonilla on puhuttelevat kasvot ja ääni, jolla saa toisen kuuntelemaan. Mahdollisen kuoleman läheisyys antaa Kristóferille rohkeutta lähteä ja etsiä, saada tietää entisen rakastetun elämästä.

Kōki nuoren Mikon roolissa on kaunis, hento ja osaava näyttelijä. Hän on määrätietoinen ja isäänsä hyvin lukeva nuori nainen. Hänellä on salaisuus, minkä takia hän ei saa viettää ihan tavallista nuoren naisen elämää. Isällä on asiasta enemmän luuloja kuin tietoja.

Mikon isä Takahasi (Masahiro Motoki) osaa olla kaikkea. Hän on ravintolan osaava johtaja ja kokki, joka osaa pitää hauskaa ja järjestää alaisilleen yllätyksiä. Hänelle nuori Kristófer on hyvä oppilas ja luotettava työkaveri.

Baltasar Kormákur on islantilaisista nykyohjaajista tunnetuin. Elokuvista edellinen Peto (2022) on Afrikassa tapahtuva jännäri. Loukussa (2015) on Suomessakin nähty tv-sarja, jossa hidas ja hillitty poliisipäällikkö yrittää löytää pikkukylässä murhaajaa. Pääosassa on sama mies kuin Touch-elokuvassa, Egill Ólafsson.

Kormákur on myös näytellyt useissa elokuvissa, muun muassa Lenka Hellstedtin ohjaamassa elokuvassa Minä ja Morrison (2001). Hänen kirjoittamiaan näytelmiä on esitetty teattereissa niin Islannissa kuin muuallakin Euroopassa.

Maija Kääntä

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua