Kirja-arvostelu: Ylöjärveläisen Taru Kumara-Moision maorimytologiaan kietoutuva romaani Taniwha on rohkea kuvaus lapsen ulkopuolisuudesta ja perheen hajoamisesta. Teoksen arvioi Janica Brander.
Taru Kumara-Moisio: Taniwha (Osuuskumma, 2019).
Pirkanmaalainen Taru Kumara-Moisio on sanojen ammattilainen. Kumara-Moisio työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana, ja suvereeni kielenhallinta näkyy hänen romaanissaan Taniwhassa.
Kirja on poikkeuksellisen nautinnollista luettavaa, koska teksti soljuu eteenpäin kuin vesi, silti lukijaa haastaen.
Lapsi jää sivuun
Taniwha sijoittuu Uuteen-Seelantiin, jonne alakouluikäisen Ellan perhe muuttaa isän työn perässä. Ellan äiti ottaa vapaata työstään kuvaamataidon opettajana ja haaveilee elvyttävänsä taiteellisen työskentelynsä sapattivuoden aikana. Isä taas uppoutuu koodaamiseen.
Kumpikaan ei näe tai ei halua nähdä Ellan yksinäisyyttä, pelkoja ja tylsyyttä. Englanniksi opiskelu jännittää Ellaa, eikä uusi kaveripiiri muodostu sormia napsauttamalla. Ellalla on kuitenkin salainen kyky, josta aikuiset eivät tiedä.
Hän lukee muiden ajatuksia.
Maorikulttuuria ja mytologiaa
Ellan elämä muuttuu, kun hän tapaa koulussa toisen outsiderin, maori-poika Tanen, joka vaikuttaa myös yksinäiseltä. Tanessa on jotain salaperäistä ja hän käyttäytyy välttelevästi, mikä saa Ellan kiinnostumaan hänestä.
Maorikulttuuri ja sen myytit alkavat vetää Ellaa puoleensa. Todellisuus, unet, näyt ja mytologia alkavat sekoittua hänen mielessään. Myös kirjan ja joidenkin lukujen nimet viittaavat maoreihin. Valitettavasti sanat jäävät mysteereiksi maorinkieltä taitamattomalle, mikä tuntuu välillä ärsyttävältä, lukijan ulkopuolelle sulkevalta ratkaisulta.
Kypsä Ella, naiivi äiti
Uusi-Seelanti ei ole Taniwhassa jännä seikkailusaari, mitä Ellan vanhemmat toivovat sen olevan lapselle. Eksotiikka ei kuitenkaan kannattele Ellaa, joka kaipaa ystäviään, tuttua arkea ja vanhempien huomiota.
Ella tarkastelee aikuisia ja ympäröivää maailmaa kirkkaasti, toisinaan armottomasti ja sarkastisestikin. Kertojanääni ottaa tosissaan sekä päähenkilölapsen että lukijan. Taniwhassa ei ole lässyttävää otetta, vaikka Ella on uskottavasti ikäisensä.
Tämä osoittaa kirjoittajan taitavuuden. Ei ole helppoa löytää kielirekisteri ja perspektiivi, joka olisi päähenkilön ikätason mukainen, mutta sävykäs. Kumara-Moisio ymmärtää lapsen maailmaa ja eläytyy siihen arvostavasti. Hän ei maalaa aikuisia miellyttävää fantasiaa, vaan kirjoittaa lapsen maailman synkkyydestä.
Kirjassa on myös kappaleita, joissa tapahtumia tarkastellaan Ellan äidin silmin. Nämä osat eivät toimi yhtä hyvin kuin Ellan kerronta.
Äiti on niin sokea tyttärensä tunteille ja ajatuksille, että hahmon uskottavuus kärsii. Kirjailija on ehkä halunnut osoittaa, että lapset ovat joskus tarkkanäköisempiä ja tunnetaidoiltaan kypsempiä kuin aikuiset. Etenkin loppuratkaisu tekee äidistä kuitenkin karikatyyrimäisen vouhottajan, jonka motiiveihin ja ratkaisuihin on vaikea uskoa.
Tunnelma tihenee, mutta ei täyty
Äitiä kiinnostavampi hahmo on hänen sisarensa, Ellan täti Leila. Leilalla menee taloudellisesti heikommin kuin Ellan perheellä. Myös työelämässä on ongelmia ja mielenterveys ailahtelee.
Yhteydenpito Leilaan on Ellalle kuitenkin jopa tärkeämpää kuin kommunikaatio äidin kanssa. Leila ymmärtää ja jaksaa kuunnella Ellaa, kun äiti liihottelee taidemaailmassaan. Äiti ei myöskään näe sisarensa voimavaroja, vaan säälii tämän heikkohermoisuutta ja repaleista elämää.
Tämäkin kuvio on melkoisen asetelmallinen ja sisarusten suhde kliseinen. Äidin hahmo olisi uskottavampi, jos ymmärrys, huoli ja ironisuus pilkahtaisivat hänen mielessään useammin. Suurin piirtein äidin ikäisenä lukijana minun oli vaikea tunnistaa hahmosta kolme-nelikymppistä opettajaa.
Asetelmallisuuden lisäksi kirjan toinen ongelma on se, että latautuneesta tunnelmasta huolimatta draama jää vajaaksi. Lukija odottaa koko ajan, että jotain mullistavaa ja odottamatonta tapahtuu. Tapa, jolla ihmissuhteet eskaloituvat, on ennustettavissa, vaikka maaginen maailma kulkeekin mukana loppuun saakka.
Ellan kyvystä lukea ajatuksia ei myöskään oteta kaikkea irti. Taito, joka voisi mullistaa Ellan ja vanhempien maailman, jää melko taikatemppumaiseksi.
Kirjailija uskaltaa
Taniwhaa ei voi luokitella tiukasti lasten, nuorten tai aikuisten romaaniksi. Eräs lopussa paljastuva salaisuus on kuitenkin sen verran rankka, että en suosittelisi kirjaa Ellan ikäluokan lukijalle, vaan murrosikäisistä ylöspäin.
Reipashenkisen seikkailutarinan sijaan Taniwha on haikea romaani yksinäisyydestä ja ymmärtämättömyydestä. Kivusta ja matalapaineesta huolimatta tarina ei ole toivoton. Valon riittää tuomaan yksi lause, romaanin viimeinen.
Janica Brander
