Kuvat: Jarkko Pietarinen / Svart Records

Opium Warlords on lukemattomista yhteyksistä (mm. Reverend Bizarre ja The Candles Burning Blue) tutun S. A. Hynnisen projekti, jolta on tipahdellut albumeita tasaiseen tahtiin vuodesta 2009. Juuri julkaistu Strength! (Svart, 2024) on niistä kuudes.

Opium Warlords tekee omituista musiikkia. Levy-yhtiön tiedotteen kuvauksen mukaan Strenght! on monipuolinen mutta tiukka yhdistelmä seuraavia: pussy techno, sludge, industrial pop, hardcore punk, drone, shamanistic pulse, noise, heavy metal, old school gothic rock ja march music. Mitäpä tähän lisäämään – paitsi muutaman hupsun ala-alagenren lisää.

Joku voisi puhua linjattomuudesta. Hajanaisuudesta. Ennen kaikkea voidaan puhua voimakkaista kontrasteista. Voidaan puhua kauneudesta, rumuudesta, pahuudesta, lohduttomuudesta. Voidaan puhua sodasta ja rauhasta.

Tiedotteen mukaan Strength! on viha-rakkauskirje Euroopalle. Sen mukaan voidaan myös puhua silkasta myrkyllisestä misantropiasta. Kyllä. Voisikohan puhua Eroksesta ja Thanatosista? Nihilismistä voisi.

* *

Opium Warlordsin uutukaisen avattavissa kansissa tarjotaan vain vähän tietoa. Sisäpuolelle on painettu kaavio. Se näyttäisi esittävän, millaiset tekijät/vaikutteet ovat Opium Warlordsiin johtaneet.

Polut ovat moninaiset. Lähtöpisteinä kuvataan muun muassa vapaamuurarius, Sigmund Freud ja avaruusooppera. Niistä edetään nuolten ohjaamana erilaisten tekijöiden/vaikutteiden – esimerkiksi L. Ron Hubbard – kautta Opium Warlordsiin. Kaavio voi parhaimmillaan tarjota lähtökohtia levykokonaisuuteen syventymiselle ja toisaalta kannustaa perehtymään siinä esitettyihin asioihin.

Jos tuplan kansissa on kitsasteltu tiedon määrässä, on sen liitevihkoseen sentään painettu kappaleiden ja pitkäsoitolle panoksensa antaneiden tekijöiden nimet sekä sanoituksia ja muutama kuvakin. Kullakin levypuolikkaalla on 5–7 kappaletta, koko albumilla yhteensä 24. Parikymmenminuuttisia suurteoksia ei siis tällä kertaa kuulla. Odotetusti Hynninen on säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut kaiken sekä laulanut ja soittanut valtaosan instrumenteista itse. Kappaleesta riippuen mukana on vaihteleva joukko muusikoita.

Levyn raidoista pari on instrumentaaleja. Joissakin on epämääräistä puhetta tai julistusta, josta ei ota selkoa ja jonka sanoja ei ole painettu liitevihkoon. Muutamissa toistetaan vain yhtä tai kahta säettä, kuten ”World war two!” tai ”askel, askeleelta marssimme näin / riemuisin mielin taistoja päin”. Sitten on niitä, joissa on pidemmät lyriikat.

Kappaleiden sanoituksissa viittaillaan muun muassa sotaan, valtaan, myytteihin, menneiden maailmojen mahtimiehiin, ja kuten Hynnisellä on tapana, epäilemättä niin moneen suuntaan, että useimpien kuuntelijoiden lienee tyystin mahdotonta havaita edes pientä osaa kytköksistä. Välillä sukelletaan minäpuhujan mielen styksissä. Muutaman kappaleen kohdalla vihkosessa kerrotaan, mistä sävellykseen tai sanoitukseen on ammennettu. Joukossa on yhtä lailla Carl Orffin Carmina Buranaa, UFO Hunters -televisiosarjaa kuin shampoo-pullon etikettiäkin. Luultavasti näistä monet jäisivät huomaamatta keskimääräistä sivistyneemmältäkin.

* *

S. A. Hynnisen yhtyeiden tai projektien musiikkia ei yleensä tule ensimmäiseksi mieleen kuvailla sellaisilla adjektiiveilla kuin ”helppo”. Myös Opium Warlords voi olla raskasta kuunneltavaa monenlaisen ilmaisun höyryissä karaistuneellekin. Siksipä Strength! pääsee pikkuisen yllättämäänkin. Se on Opium Warlordsin albumeista hämmentävin. Strength! on levy, jollaisia tulee harvoin vastaan. Se tuntuu varsinkin ensikuulemalta aidosti typerryttävältä ”kokonaisuudelta”, josta on mahdollisimman hankala sanoa mitään.

Opium Warlordsin musiikissa on totuttu kuulemaan jyrkkiäkin vaihteluita, esimerkiksi seesteisien ja raskaiden osien välillä. Sellaisia on myös tuoreella levyllä. Uutta sen sijaan on ensinnäkin se, että Strength! pitää sisällään Opium Warlordsille epätyypillisen lyhyitä kappaleita. Haastavuudessa se on kuin aiemmatkin levyt, mutta nyt haastavuus muodostuu eri tavalla. Opium Warlordsin aiemmat levyt tunnistaa kokonaisuuksiksi. Tuoreen albumin ”kokonaisuus” näyttäytyy etenkin ensikuulemalta huomattavan hajanaisena.

Levyn yllättävyys tuleekin eritoten siitä, miten Strength! pitää sisällään musiikillisesti ”melkein kaikkea”. Siitä ei saa otetta. Sillä ei oikeastaan ole kahta samantyylistä kappaletta. Levyllä liikutaan herkästä, seesteisestä tunnelmoinnista karuun, väkivaltaiseen black-metalliin, erikoisesta majesteettisesta doom-metallista täyteen psykoottiseen kakofoniaan, omituisesta marssimusiikista goottirokkiin ja vaikkapa lainasävelmään T. Rex-ryhmältä. Mieleen piirtyy kuvastoa milloin savuttavista tehtaanpiipuista ja hehkuvista masuuneista, milloin aina vaikuttavasta Laibach-yhtyeestä, milloin Twin Peaks -televisiosarjasta, milloin siitä illasta kun klubille erehtyi natsisaksalaiseen muotiin pukeutunut asiakas, milloin asunnon myynti-ilmoituksen esittelyvideosta, milloin huuruisella treenikämpällä aamuyöllä hölmöilevästä vahvasti juopuneesta soittajaretkueesta, milloin sillisalaatista.

Mukana on aiempaa helpommin sulavia ”tavallisia kappaleita”, mutta osa on tavalla tai toisella jotain aivan käsittämätöntä. Juuri kun kuvittelee nautiskelleensa muutaman raidan mittaisen eheähkön jatkumon, vetää Opium Warlords maton alta ja paiskaa kuuntelijan kasvoille jotain pökerryttävää, joka tuntuu täysin irralliselta ympäristöönsä nähden. Tätä saattaa tapahtua myös yhden kappaleen sisällä. Tähän, ja paikoin suuriinkin eroihin raitojen pituuksissa, liittyy myös se, että lp-levyn kuuntelijan on alkuun hankala hahmottaa, missä milloinkin mennään. Vaihtuiko kappale? Soiko juuri intro tai outro, vai onko käsillä vain outo osa keskellä kappaletta? Onko tällä mitään väliä? Onko millään mitään väliä?

Jotta kuuntelukokemus ei tuntuisi liian kevyeltä, on Strength! tupla. Tämä kaikki tiputtaa sen tavallaan Opium Warlordsin aiempiakin levyjä kuuntelijavihamielisemmäksi. Kuinka virkistävää!

* *

Kaikkea edellä kuvailtua korostaa se, että tilkkutäkkiä koristaa kuitenkin koko joukko kappaleita, jotka jäävät soimaan päähän mitä sitkeimmin. Omituisella The Mad Titan -hyräilyllä – joka sanoitukseltaan pelkistyy säkeen ”he was a gentleman” toistamiseen – tämä saavutetaan epäilemättä tarkoituksellisella ärsyttävyydellä.

Jylhän, majesteettisen Legionare-raidan väkevä marssi/doom-metalli tarjoaa Hynnisen tuttua vahvaa tulkintaa. Raskaasti käynnistyvä Feel the Strength on levyn väkevimpiä kappaleita; tylyä, repivää riffittelyn junttausta ja äreää teollisuuspauketta. Raskautta on myös The Hashashin -kappaleessa, joka on kuitenkin pääosin rujoa, melko primitiivistä hardcore-punkkia.

Monotoninen naputus Everything Goes, jonka taustalla Hynninen tunnelmoi bassokitarallaan, nojaa tuttuihin tehokeinoihin: minimalismiin ja toistoon. Tämä pakottaa pohtimiaan lyhykäisen sanoituksen ulottuvuuksia: ”In this life / everything goes / right”.

Toistoon luotetaan myös kitaraharmonioin koristellulla, raskaalla It Never Happened -doomilla sekä hauskalla keskitempoisella goottipastissilla (tai -parodialla) Erotomania, jossa ilahduttaa tyylitietoisen Hynnisen väkevä, kolea laulu. Toistoa on myös Der Heilige Berg -raidalla, joka saattaa tuoda mieleen Alejandro Jodorowskyn surrealistisen rainan The Holy Mountain (1973), mutta siinä voi myös havaita yhteyden samannimiseen saksalaiseen vuonna 1926 ensi-iltansa saaneeseen elokuvaan. Sekä Der Heilige Bergin ohjaaja Arnold Fanck että pääosan esittäjä Leni Riefenstahl ajautuivat myöhemmin tekemään propagandaelokuvia Saksan natsihallinnolle.

Sotaisuus on läsnä muutamalla muullakin levyn kappaleista, ja myös sen viimeinen raita, suomen kielellä laulettu taistelutahdon kohottaja March! jää soimaan päähän. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti riemastuta. Jos musiikissa hyödynnetään ironiaa, se toimii useimmiten korkeintaan mahdollisimman hienovaraisesti esillepantuna. Tässä kappaleessa näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta myös March! on silkkaa toistoa, ja juuri toisto on tuplan kaiken hajanaisuuden keskellä yksi levyä läpäisevä elementti ja keskeinen tekijä luomassa tehoa sen yksittäisille raidoille.

Kun lisäksi edellä tuli lueteltua yli kolmannes levyn siivuista välittömästi päähän soimaan jäävinä, ja monet niistä ovat tavallista helpommin sulavia – jokunen jopa perinteiseen pop-kappaleen muotoonkin istuvia – voisi Strength! tavallaan olla Opium Warlordsin helppo levy. Se ei ole esimerkiksi päällejyräävän raskas elefantti, kuten hieman yksiulotteinen Taste My Sword of Understanding (2014), tai raaka, kuten We Meditate Under the Pussy in the Sky (2012). Toisaalta jokainen Opium Warlordsin pitkäsoitto lienee useimpien mielestä tavalla tai toisella ”vaikea” – myös Strength! Yksi niitä kaikkia yhdistävä elementti on kuitenkin raskaus, joka vain ottaa erilaisia muotoja sanan eri merkityksissä.

* *

Strength! poikkeaa Opium Warlordsin levyjen joukosta. Osa sen raidoista on mahdollisimman ”vaikeita” ellei suorastaan raastavia. Enimmäkseen kappaleet kuitenkin kulkevat aiempien levyjen antiin verrattuna suoraviivaisempina, ja monet niistä toimivat erittäinkin hyvin. On intensiteettiä ja näkemystä sekä totisesti vaihtelua. Levyn liitevihkosen mukaan ajatuksena onkin ollut, että pitkäsoiton jokainen kappale on uniikki.

Paitsi että Strength! on kokonaisuutena mahdotonta sijoittaa minkään tietyn musiikin lajityypin alle, pätee sama melko usein levyn yksittäisiin raitoihinkin – ja myös niiden sisällä tapahtuu tyylinvaihdoksia. Tämä ei ole Opium Warlordsin levyillä tavatonta. Tunnelmat ovat vaihdelleet äkistikin myös aiemmin, vaikkapa esikoislevyn Live at Colonia Dignidad (2009) näkemyksellisellä kokonaisuudella tai hieman haastavammalla Nembutal-pitkäsoitolla (2020).

Strength! on silti tyystin muuta. Levyllä on viety äärimmilleen se, että kappaleen jälkeen – tai sen sisällä – saattaa milloin tahansa seurata mitä tahansa mahdollisimman odottamatonta. Toisaalta jaksoittain perättäiset kappaleet on järjestetty taiten siten, että niistä rakentuu hienosti eteneviä, toimivia kokonaisuuksia ja kaarta – kunnes Opium Warlords pirstoo hetkessä ja tyystin varoittamatta juuri konventionaalisempaan ilmaisuun tuudittuneen kuuntelijan orastavat kuvitelmat yhtenäisenä jatkuvasta kokonaisuudesta.

Yllätyksellisyydessä ei tietenkään ole sinänsä mitään pahaa, päinvastoin. Opium Warlordskin siinä usein onnistutuu, toisinaan ei aivan nappiin. Jälkimmäisestä löytyy hyvä esimerkki tuplan c-puolelta, jonka viimeiset leuanloksautukset tarjoaa sen päättävä Ancient Wisdom. Raita alkaa pitkään jatkuvalla sekavalla mölinällä ja naurunkätkätyksellä, josta lähes ikuisuudelta tuntuvan ajan (todellisuudessa koko ”kappale” kestää vain reilut kolme minuuttia) jälkeen kohoaa lopulta jonkinlaista ad hoc muka-joikausta tai muuta hoilotusta.

Opium Warlords ymmärtää, ettei sen musiikilla tavoitella tähtiä, joten se voi levyttää vähän kaikenlaista. Ancient Wisdomilla se alleviivaa ja lihavoi tätä yhtä aikaa. Arvostelukyky on nyt pettänyt. Sitä, että hölmöily on kaiverrettu levylle, on mahdotonta ymmärtää minkään tasoisena huumorina, vaikka se vitsiksi ilmiselvästi on tarkoitettu. Toisaalta: täyttihän siivu tehtävänsä, kun tosikko levykriitikko siihen tarttui. Ancient Wisdomilla keisari osoittaa itseään ja huutaa kuuntelijoilleen, että hän on ollut koko ajan alasti.

* *

Strength! täytyy ottaa vastaan ”oikealla” asenteella, ei haudanvakavasti – jos pystyy. Kaikkinensa levy on raskas pala niellä, mutta suurelta osin väkevää ilmaisua ja vahvoja kappaleita, jotka voivat laukaista kuuntelijan niskassa nyökkimisrefleksin. Yökkimisrefleksin ehkä muutamilla: varmaa on, ettei Strength! ole jokaisen mieleen.

Vähintäänkin haastetta albumi saattaa tarjota, mutta mitäpä kokeilemalla menettää voi? Ainakin jos on joko hieman vinksahtanut, ennakkoluulottomasti musiikkiin suhtautuva tai yllytyshullu, kannattaa haaste ottaa vastaan. Oli Strength! sitten Opium Warlordsin ”helppo levy” eli ei, on se tutustumisen arvoinen, vaikkei koskaan selviäisi, onko kyse linnusta vai kalasta. Tai juuri siksi.

”All you need to do is sit back, turn on, tune in and drop out”, kuten Opium Warlords levynsä liitevihkosessa opastaa.

Eros Gomorralainen

Otsikko

Fakta

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua