Wanha Markku. Kuva: Pirkanmaan elokuvakeskus

1

Moni on saattanut viime viikkoina kaivata valoa kaamokseen. Koska etelänmatka ja kirkasvalolamppu on jo laajalti nähty ja kokeiltu, suosittelen matkaa Wäinö Aaltosen museoon Turkuun. Lux & Umbra -näyttelyn valohoito on monialaista ja hyväilee niin mieltä kuin ruumista, sillä se on myös ja nimenomaan taidetta. Näyttelyn yksi kantava juonne on esitellä tämän hetken suomalaisen valotaiteen moninaisuutta ja korkeaa tasoa sekä näyttää, että valo on teknisten mahdollisuuksien monipuolistuttua vakiintunut omaksi voimalliseksi ilmaisuvälineekseen. Valo (lux) ei ole vain apuväline ja lisä, ei ainostaan varjojen (umbra) vastakohta, vaan myös sanotun tai esitetyn ydin, aivan oma näkökulmansa asioihin.

Anni Laukka: In Darkness, 2022. Kuva: Anni Laukka

Vanhan ja kaiken nähneen toimittajan pakottivat pysähtymään esimerkiksi kokkolalaisen kuvataiteilija Anni Laukan erityisesti varjoihin perustuvat työt. Ne käsittelevät Venäjän hyökkäyssodan lapsille Ukrainassa aiheuttamaa hätää ja kärsimystä. Teokset muodostuvat lasten leluista ja niiden seinille piirtyvistä yllättävistä heijastuksista. Lelut on kerännyt ukrainalainen hyväntekeväisyysjärjestö Malyn Volonter pommitetuista kodeista Malynissa, Morozivkassa, Mykolaivissa ja Borodyankassa.

Näyttelyssä voi tutustua kaikkiaan kuuden eri mediataiteilijan ja taiteilijaryhmän teoksiin.

Lux & Umbra Wäinö Aaltosen museossa Turussa 14.1.2024 asti.

Alexander Salvesen: It Is Always Now, 2021. Kuva: Alexander Salvesen

2

Kun nyt Turkuun tultiin, niin muistatko Posankan? Tai Bonkin? Etkö? No ei se mitään.

Suosittelen silti (tai jopa juuri siksi) Alvar Gullichsenin Kosmos-näyttelyä, jonka löydät Aboa Vetus Ars Nova -museon nova-osastolta tält pualt jokke.

Gullichsen kertoi pari vuotta sitten 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa, että hänen taiteentekemisensä on edennyt karkeasti ottaen kymmenen vuoden periodeissa. Oli esimerkiksi se Bonk viime vuosituhannella, kun taas tuorein jakso on mennyt geometristen, usein tilaa paljon vievien ja samalla tilaa käsittelevien teosten parissa. Kosmos koostuu isolta osalta juuri niistä.

”Maalauksen lähtökohtana on visio jostain arkkityyppisestä muotokielestä, jossa tuntuu olevan jokin viesti tai opetus, jonkinlainen esteettinen ihanne”, Gullichsen sanailee museon tuottamassa esittelytekstissä. No, taiteilija toki itse tietää. Mutta oli miten oli, pidän juuri hänen uusimmasta tuotannostaan. Abstrakteja, toistuvia muotoja, joista kuitenkin kuroutuu myös merkitystä tai merkityksiä kantava kokonaisuus. Mielikuvitusta kutittelevaa, parhaimmillaan. Välissä taas vaikeammin aukeavaa.

Kahteen kerrokseen levittäytyvä näyttely on kattava katsaus Gullichsenin tuotantoon: yli 70 teosta. Esillä on uusimpien lisäksi varhaisia sarjakuvamaisia maalauksia ja lujitemuoviveistoksia sekä 2000-luvun alussa Villa Karon taiteilijaresidenssissä Beninissä tehtyjä luonnosmaisia guassimaalauksia.

Alvar Gullichsen: Kosmos Aboa Vetus Ars Nova -museossa Turussa 19.5.2024 asti.

Hello, my name is Alvar Gullichsen, 2003. Kuva: Magnus Scharmanoff

3

Vedän lisää kotiin päin. Lisää siinä mielessä, että Helsingissä syntynyt Alvar Gullichsen on kytkettävissä Porin Noormarkkuun isoäitinsä ja taidemesenaatti Maire Gullichsenin kautta, ja Maire puolestaan Porin naapurikuntaan Merikarviaan kuulun teollisuuspatruuna Antti Ahlströmin lapsenlapsena. Ja minä, minäpä olen paljasjalkainen merikarvialainen, joka tarpoi opintiensä alkumetrit Ylikylä-Ahlströmin, nykyisen Ahlströmin alakoulun, suojassa.

Mutta asiaan, eli kehumaan taas kerran suomalaista dokumenttielokuvatuotantoa. Nyt viittaan erityisesti Wanhaan Markkuun, joka kuvattiin Merikarvialla. Markus Toivon teos on ”yhtä aikaa samaistuttava ja yllättävä”, kuten paikallinen Merikarvia-lehti kirjoittaa. Kyse on miessukupolvien välisistä jännitteistä tai tyhjyydestä ja niiden purkamisen tai täyttämisen mahdollisuuksista. Elokuvan pituus on vain tunti ja minuutti, mutta se riittää. Nuoruudenaikainen koulukaverini Hannes, merikarvialainen hänkin ja ikätoverini, raportoi Wanhan Markun nähtyään: ”Me menetimme isämme ollessamme hyvin nuoria. Isän voi menettää muutenkin. Hän voi olla elossa mutta ei ole läsnä. Hyvin voimakkaasti eläydyin pojan elämään… Elokuvan alku ei luvannut paljoa, mutta lopulta siitä tuli eeppinen!”

Wanha Markku. Käsikirjoitus Markus Toivo, tuottajat Markus Toivo / Kalervo Aho (Kylätie) & Joki Productions, pääosissa Markus Toivo ja Markku Aho. Elokuvateattereissa nyt.

4

Ajatuksia vuodelta 1926. Kuva: Marita Wahlroos

Sain joululahjaksi Suomen Filosofisen Yhdistyksen vuosikirjan numero 1 vuodelta 1926. Se oli mieleinen ja kiinnostava lahja kaltaiselleni suomalaisen filosofian (historian) harrastajalle. Vuosikirja kantaa – edelleen – nimeä Ajatus. Tuorein Ajatuksen numero (vol. 79) oli tätä kirjoittaessani noin vuoden takaa, joten numero 80 lienee viimeistään juuri nyt ilmestynyt. Mutta vaikka uusimmat numerot sisältävät toinen toistaan tasokkaampia artikkeleita, juuri nyt on parasta tuo numero yksi. Eikö ole kutkuttavaa? Sadan vuoden takaisia ajatuksia!

5

Nyt on talvi. Kuva: Kari Heino

Talvi, oikea talvi! Ellei se ole aivan parasta, niin sitä on joka tapauksessa jatkossa harvoin tarjolla, sanovat. Felix sit annus novus!

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua