Mitä voi olla kurdilainen elokuva, kun Kurdistan itse sijaitsee viiden valtion alueella?

05.10.2019
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Seitsemäs Duhokin elokuvafestivaali järjestettiin syyskuussa Kurdistanissa, joka on Irakin turvallisin paikka. Kulttuuritoimituksen Eija Niskanen oli mukana Fiprescin edustajana.

Eija Niskanen

Kun sain tilaisuuden mennä Fiprescin eli kansainvälisen elokuvakriitikkojen yhdistyksen edustajana mennä juryyn Duhokin elokuvafestivaalille, en ollut edes ihan varma, mihin maahan olin menossa – Kurdistaniin kuitenkin. Duhok sijaitsee Irakin autonomisessa Kurdistanin maakunnassa ja Duhok on onnistunut järjestämään festivaalin jo seitsemän kertaa, siis jopa Lähi-idän sodan pahimpina vuosina.

Tällä hetkellä Kurdistan on Irakin turvallisin paikka matkustaa. Jo 50 kilometrin päässä Mosulissa on vaarallista ja yksittäisiä ISIS-taistelijoita voi liikkua väkijoukossa. Kurdistanissa turvaa on luomassa Kurdistanin oma armeija Peshmerga, jonka osana ovat kuuluisat naissotilaiden joukot. Heitä näkikin yhtenä päivänä festivaalilla, kun 500 Peshmerga-soturia pääsivät elokuviin katsomaan dokumenttia ISISin kukistamisesta Syyriassa.

Duhokissa on vain yksi 3-salinen multiplex-elokuvateatteri. Sen lisäksi elokuvaesityksiä ja avajais- sekä palkintotilaisuuksia ja keskusteluja järjestettiin Duhokin yliopiston konferenssihallissa. Elokuvateollisuus on siis varsin uusi asia, ja festivaalin yksi tarkoitus onkin alkaa luoda elokuvatuotantoa Irakin Kurdistaniin.

Festivaalilla on sekä kurdistanilaisten elokuvien sarjat (pitkät fiktiot, dokumenttielokuvat, lyhytelokuvat) sekä kansainväliset sarjat, joiden aihepiiri liippasi jotenkin aluetta tai aihepiiriä. Suomesta esitettiin kaksi selokuvaa, Martti Kaartisen ja Niklas Kullströmin G.J. Ramstedtin maailma ja Reeta Huhtasen Brysselin Moolenbekissa kuvattu Aatos ja Amine. Moolenbekiin, Brysselin islamilaisen terrorin kutupaikaksi epäiltyyn kaupunginosaan, sijoittui toinenkin dokumentti Cornered in Molenbeek, jonka ohjaaja Sahim Omar Kalifa on Belgian kurdi.

Peshmergan naissotilaat saapuvat elokuviin.

Peshmergan naissotilaat saapuvat elokuviin.

Mitä on kurdilainen elokuva

Kurdilainen elokuva ei ole mikään helposti määriteltävä asia. Itse Kurdistan sijaitsee viiden eri valtion alueella: Irakissa, jossa festivaali pidettiin, Syyriassa, Turkissa, Iranissa ja Azerbaijanissa. Kurdeja on eri laskutapojen mukaan 30–40 miljoonaa ja heistä monet asuvat ulkomailla. Esimerkiksi Euroopassa asuu noin miljoona kurdia. Poliittinenkin asema vaihtelee Irakin autonomisen Kurdistan-maakunnan suhteellisesta itsesäätelystä vainottuun asemaan Turkissa.

Se, että Kurdistanin valtiota ei – kurdien monikymmenvuotisista yrityksistä huolimatta – ole olemassa, heijastuu myös määritelmään kurdilainen elokuva. Festivaalilla oli esimerkiksi erinomainen tiukka draama Passed by Censor, joka keräsi palkintojakin. Sen ohjaaja on Turkin kurdilainen Serhat Karaasian, mutta itse elokuva sijoittuu Istanbuliin ja kertoo yleisturkkilaisen tarinan nuoresta vanginvartijasta, jonka työnä on sensuroida vankien käymää kirjeenvaihtoa. Nuorimies käy vapaa-ajallaan kirjoituskurssilla, jossa annetaan tehtäväksi kirjoittaa tarina jonkun valokuvan innoittamana. Mies löytää eräälle vangille osoitetusta kirjeestä valokuvan, jossa on kaunis nuori nainen, tämän vankimies ja naisesta kädellä kiinni pitävä vanhempi mies. Isä, appi?

Vartija alkaa kehitellä tarinaa valokuvasta, vakoilee vankia, tätä visiteeraavaa vaimoa ja koko perhekuviota, ja alkaa kuvitella asioita, jotka ovat ehkä totta, ehkä vartijan kuvittelua. Obsessio alkaa viedä äärimmäisyyksiin kaikkien kannalta.

Hieno elokuva siis, jonka ainoa viittaus kurdeihin on, kun vanginvartijat puhuvat vangeista ja mainitsevat ”niiden PKK-laisten olevan aina kohteliaita”, viittaus siis Turkin kurdien IRA:n tyyliseen vapautusliikkeeseen.

Turkin kurdilaisen Serhat Karaasianin draamaelokuva Passed by Censor kertoo vanginvartijasta, jonka työnä on sensuroida vankien käymää kirjeenvaihtoa.

Toinen esimerkki on amerikkalaisen ohjaajan Andrew Kabben Irakin Kurdistanissa kuvaama action-elokuva A Burning Season, jossa ISIS sieppaa vuonna 2014 kaksi amerikkalaista miestä vangeikseen: toinen on reportteri, toinen avustusjärjestön vapaaehtoinen. Saman tien ISIS sieppaa vangiksi jesiditytön, jota tytön isä ja naapuri lähtevät hakemaan takaisin. Koko porukka päätyy pakenemaan yhdessä ja tulitaistelujakin seuraa.

Elokuva ei omaperäisyydestä pisteitä saa ja paikoitellen kömpelöhkö dialogi ja naiivi käsittely tekisivät muuten elokuvasta tusinatuotteen, mutta jesidien kohtalo on epäilemättä hyvä asia tuoda esille viihteessäkin. Elokuvan tuottaja ja jenkkinäyttelijä kertoivat saaneensa Kurdistanissa paljon virallista apua kuvauksissa. Paikalliset suhtautuivat suopeasti kuvausprojektiin ja tarjosivat turvallisuuspalveluja. Yksi festivaalin perustamissyitä onkin elokuvateollisuuden luominen Kurdistaniin. Festivaalin virallisen juryn presidentti, brasilialainen Sérgio Trefaut aikookin kuvata siellä elokuvan, ja paikalliset auttoivat häntä kuvauspaikkojen etsinnässä. 

Omamme, eli Fipresci-jury päätyi palkitsemaan selkeästi paikallisen aiheen ja tekijän. Iraninkurdi Kambozia Partovin elokuva Camion kuvaa sekin jesidien kohtaloa ISISin alla. Nuori jesidinainen pakenee poikansa kanssa kylästään tähtäimenä Teheran, jossa naisen mies on töissä. Nainen ja poika saavat kyydin vanhemmalta sympaattiselta kuorma-autonkuljettajalta.

Elokuva on lajityypiltään road movie, jonka tarina kuvaa yhteisen sävelen löytävän kolmikon tien päällä kohtaamia ihmisiä ja asioita. Pidimme siitä, miten road movien konventioita käytettiin hyvin paikalliseen tarinaan, joka kuvaa viime aikojen kohtaloita ruohonjuuritasolta, lempeää huumoria unohtamatta.

Xalko-dokumentti kertoo kylästä, jonka miehet ovat lähteneet töiden perässä Eurooppaan.

Dokumentit sukeltavat kurdilaisuuden ytimeen

Dokumenttielokuvissa löytyi monta mielenkiintoista. Aether (ohjaus Ruken Tekes) liikkuu taidedokumentin tyyliin fragmenteissa elämästä turkkilaisen joen varrelta, joka tulee pian jäämään voimalaitoksen alle.

Xalko (ohjaus Sami Mermer ja Hind Benchekroun) tarkkailee kylää naisten silmin. Työikäisiä miehiä ei kylässä juuri näy, he kun ovat kaikki lähteneet Eurooppaan töihin, ja kylää pitävät pystyssä naiset ja lapset. Dokumentin lopulla jokunen mies palaa kylään sukuhäihin.

Ardin Direnin dokumentti Every House Is a School sijoittuu Turkin Kurdistaniaan, jossa kouluissa ei opeteta kurdin kieltä. Niinpä yhden paikkakunnan kodit päättävät opettaa lapsia kotona, kurdiksi. Iranilaisen Bahar Rouhanin Zhirleh oli puolestaan kaunis, itserefleksiivinen kuvaus kylästä, jonka voimanainen yrittää ratkoa kylän ongelmat.

Jotkut dokumentit, kuten Kemal Suphandagin Tent of Pasha’s Family, käsittelivät kurdien historiaa merkkihenkilöiden kautta. Asiaan perehtymättömältä jäi varmaan osa asioista hämärään, mutta epäilemättä oman kansan historian tallentaminen on tärkeä projekti.

Lyhytelokuvat olivat milteipä festivaalin parasta antia. Niissä oli usein hyvin ajankohtaisia aiheita, kuten Mohammad Shaikhowin elokuvassa Hevi, jossa nuoripari yrittää rajalle ihmissalakuljettajan kyydissä. Matkan aikana vaimo joutuu seksuaalisen häirinnän kohteeksi.

Mohammed Sherwanin lyhärissä I Will Wait nuori nainen joutuu jättämään vauvansa naapureiden hoidettavaksi ja välillä salakuljettamaan vauvan töihinkin. Mies on sodassa, joten nainen joutuu pärjäämään yksin vauvan kanssa.

Yilmaz Özdil kuvaa vanhaa miestä elokuvassa The Heavy Burden. Mies elättää perhettään, johon on liittynyt Syyriasta paennut siskonpoika, kuljettamalla jätteitä vanhastakaupungista aasilla. Kun aasi tuomitaan hommaan kelpaamattomaksi, päättää sisarenpoika luikahtaa rajan yli Syyriaan ja tuoda oman aasinsa sieltä. Aasin ja pojan matka päätyy miinojen keskelle.

Iranilaisen Bahar Rouhanin Zhirleh on kuvaus kylästä, jonka voimanainen yrittää ratkoa kaikki ongelmat.

Humoristisesti teinipojan ailahtelevuutta kuvaava Testament (ohjaus Kamiran Betasi) sijoittuu Irakiin, jossa sairaalassa amputoidun isoäidin jalka on haudattava säällisesti mummon kotikylään, jotta tämä syntyisi seuraavassa elämässä kaksijalkaisena. Matkaan laitetaan lapsenlapsi, teinipoika, joka kuljettaa mätänevää jalkaa bussissa, liftaten ja vuoria vaeltaen. Välillä jalan vie koira, välillä se unohtuu pojalta milloin minnekin.

Vaikka epäilemättä Irakin Kurdistanilla on matkaa elokuvakulttuurimaaksi, on yritys ja aloitus hyvä. Festivaali tuo yhteen eri maiden kurditekijät ja antaa muille mahdollisuuden tarkastella yhden tapahtuman tiimoilta kurdielokuvaa.

Festivaalin seminaareissa pohdittiin kurdistanilaista elokuvaa monelta kannalta. Yksi mielenkiintoinen kritiikki oli, että kurdistanilaisia käsittelevät elokuvat ovat aiheeltaan hyvin ruraaleja: vuoria, maalaiskyliä. Urbaanit tarinat puuttuvat suurelta osin.

Ulkopuolelta tulevaa kuvaajaa autetaan logistiikassa eikä Kurdistanissa ole tiukkoja säännöksiä elokuvien sallituista aiheista tai naisten pukeutumisesta, mikä sekin helpottaa kuvaamista. Päälle päätteeksi maakunta tarjoaa upeita kuvauspaikkoja vuorista ja laaksoista jesidi- ja kristittyihin kyliin ja muihin mielenkiintoisiin historiallisiin kohteisiin.