1

Suosikkitaiteilijallani EGS:llä on ensimmäinen näyttely Tampereella, Grafiikanpaja Himmelblaussa. Näyttely jatkuu 6.10.2019 asti. EGS pitää yllä graffititaiteilijan mysteeriä pitämällä henkilöllisyytensä salassa. Pidän erityisesti EGS:n töiden jäljestä, monipuolisuudesta ja tietynlaisesta tunnistettavuudesta. EGS:n gallerioihin tuoma taide eroaa huomattavasti hänen katutaiteestaan, varsinkin värien käyttö on huomattavasti vähäisempää.

On todella hienoa saada kansainvälisesti näin tunnettu kuvataiteilija Tampereelle. Parasta!

2

Tuskin mistään levystä on puhuttu maailmalla viime aikoina niin paljon kuin Tool-yhtyeen Fear Inoculumista. Kolmentoista vuoden odotus on mahdollistanut yhtyeen takana olevan massiivisen markkinointikoneiston virittää julkaisun ympärillä pyörivä dramatiikka äärimmilleen. Vanhojen levyjen yllättävä ilmestyminen suoratoistopalveluihin, vähitellen tihkuvat tiedot uuden levyn kappaleiden pituuksista, myöhemmin julkaistavan cd-boksin korkea hinta ja uskomattomalta kuulostavat ekstrat löivät pöytään lähes ennenkuulumattoman odotushorisontin.

Näin massiivisessa, moniin medioihin ulottuvassa kulttuuritapahtumassa reaktiot lyövät tietenkin sekä yli että moneen suuntaan. Yhtyeen laulaja Maynard James Keenan alkoi saada jopa tappouhkauksia; huhujen mukaan levyn viivästyminen olisi ollut kiinni siitä, ettei Maynard olisi saanut levyn tekstejä valmiiksi. Oli siis helppo ennustaa, että levyn vastaanotto olisi äärettömän ristiriitainen ja monet ihmiset olisivat siihen katkerasti pettyneitä.

Mielestäni uusi Tool on parasta musiikkia juuri nyt. Kriitikot eivät ole levystä juuri perustaneet. Levyä on haukuttu muun muassa ”ylituotetuksi” ja ”itseään toistavaksi” (Pitchfork), ”ei mitään uutta tarjoavaksi” ja tunnelmien luomisessaan ”itsetarkoitukselliseksi” (Kulttuuritoimitus). Jopa levyn kansia on arvosteltu ”kämäisen 1990-luvun trancelevyn kanneksi” (ystävän Facebook-kommentti) ja ”2000-luvun vaihteen industrial-nu-metal-tuotteeksi” (Kulttuuritoimitus). Kaikkia lukemiani kritiikkejä vaivaa mielestäni se, että ne ottavat teoksen kuuntelun näkökulmaksi jonkun ennalta valitun, sen kaltaisen ajatuksen, jota yhtyeen musiikissa ei ehkä enää välttämättä ole.

Mielestäni Tool edes yritäkään uudistaa tyyliään tai varsinkaan mullistaa musiikkikenttää. Tämä materiaali ei mielestäni kuunneltuna mitenkään viittaa siihen. Väitän, ettei Tool enää myöskään ehkä välitä mistään ”musiikkikentästä”. Tool sen sijaan (ehkä) yrittää yksinkertaistaa ilmaisuaan ja mennä syvemmälle itseensä, kaikkeen siihen mitä he ovat aikaisemmin tehneet. Levy on vuoropuhelua tämän syventyvän työn ja yhtyeen omistautuneiden kuulijoiden välillä.

Levyn miksaus on äärimmäisen tarkka ja yksinkertainen: jokaisen soittimen erottaa ajoittain jopa häiritsevän tarkasti. Mitään Phil Spector -tyylistä ”wall of soundia” ei missään vaiheessa synny eikä sitä välttämättä edes yritetä saada aikaiseksi. Adam Jonesin sormien voi tuntea koskettavan kitaran kieliä. Voi kuulla piinaavan tarkasti kuinka hän vääntää kitaransa mikrofonin volume-nappulaa soundin ja kappaleen osan vaihtuessa.

Tool on kasvanut vanhemmaksi, suunnannut runsaudesta kohti minimalismia, ottanut kiinni menestyksen mukanaan tuomasta, lähes rajattomasta taiteellisesta vapaudesta ja terveestä välinpitämättömyydestä omien tuntemustensa perään huutavan yleisönsä suhteen. En tietenkään vakavissani väitä, että tämä olisi yhtyeessä vallitseva, asioiden aktuaalinen sosiaalinen tila, vaan että se on oma näkökulmani tämän levyn kuunteluun, mistä puolestaan seuraa, että Tool on parasta musiikkia juuri nyt.

Fear Inoculum on mielestäni ihana, julkea, itseään täynnä oleva, yksinkertainen ja järkyttävän taitavasti rakennettu dramaturginen kokonaisuus.

Ja se tyhmä levynkansi on vain fragmentti videopätkästä, joka tulee cd-boksin mukana. Levyn kansi on siis viittaus äärettömään maailmaan, joka aukeaa niille, jotka sen haluavat ottaa vastaan – ja suostuvat siitä 120 euroa maksamaan…

3

Fantasiakirjallisuus on karmea, vaikea ja usein kiusallinenkin laji – varsinkin tällaiselle keski-ikäiselle valkoiselle miehelle. Käsi sydämelle: kuka kehtaa tunnustaa, että lukee kirjoja, joissa velhot punovat juoniaan hassut hatut päässä ja haltiat pomppivat luuttua soitellen oksalta toiselle?

Kaikkein parhaat ja huonoimmat kirjat kiinnittyvät juuri tähän genreen. Tunnustan: olen lukenut Taru Sormusten herrasta kolmeen kertaan, ja jos joku kysyy minulta lukusuosituksia, niin luultavasti kysyn aina ensimmäisenä: ”Oletko lukenut Ursula Le Guinin Maameren velhon?”

Miksi en useimmiten nykyään pidä fantasiasta? Koska useimmat fantasiakirjat ovat toistensa kopioita ja kaiken lisäksi melkein aina hirveän huonosti kirjoitettuja. Tyttäreni lukee juuri tällä hetkellä ensimmäistä Harry Potter -kirjaa. Hämmästyin, miten sekavaa ja hajanaista kirjan kerronta on. On suoranainen ihme, että kirjasta – joka muuten on melkein suora kopio edellä mainitusta Maameren velhosta – on tullut niin suuri menestys. 

Siksi olinkin äärettömän onnellinen, kun ystäväni suositteli minulle Andrzej Sapokowskin The Witcher -kirjasarjaa. Kirjat koostuvat lähinnä lyhyistä tarinoista, joissa seikkailee päähenkilö Geralt, joka on witcher, eräänlainen palkkasoturi, joka käyttää miekkaa ja taikavoimia tuhotakseen kirjan maailman kyliä ja kaupunkeja riivaavia hirviötä ja maagisia petoja.

Tarinoissa ei ole mitään hirvittävän omaperäistä, mutta Sapokowski osoittautuu erittäin taitavaksi kirjoittajaksi. Lyhyet tarinat vievät vaivattomasti mennessään ja ovat todella synkkiä eivätkä koskaan tarjoa lukijalle vastaukseksi mitään yksinkertaista moraalikoodia. On virkistävää löytää fantasiakirjallisuutta, joka ei vietä tuhansia sivuja ”luodessaan kiinnostavaa maailmaa” tai kirjoittaessaan keijukaisista allegoriaa ”oman yhteiskuntamme epäkohdista”. 

Ensimmäinen The Witcher -kirja julkaistiin vuonna 1992. Sittemmin sarja on laajentunut muun muassa erittäin suosituksi tietokonepeliksi. Myöhemmin tänä vuonna Netflix julkaisee kirjojen pohjalta televisiosarjan. Sitä odotan kovasti.

4

Tampereen ja Pirkanmaan kulttuuripääkaupunkihanke vuodeksi 2026 julkaisi neljä pääteemaansa perjantaina 16.8.2019. Yleensä tällaiset suuret kulttuurihankkeet on kyllästetty tyhjillä sanoilla. Helmasynti on yleensä se, etteivät ne ole missään oikeassa yhteydessä vallitsevaan todellisuuteen kulttuuri- ja taidekentällä.

Siksipä allekirjoittaneella oli mennä messukahvit kurkkuun kulttuuripääkaupunkihaun julkistamistilaisuudessa, kun aivan ensimmäisenä taululle iskettiin teesi: ”Tavoitteena yhdenvertaisuus sen kaikissa muodoissa”. Mitä? Kyllä.

Ja jatkoa seurasi: ”Kantavana teemana yhdenvertaisuuden pääkaupunki”. Kyllä.

Enemmän rosoa, enemmän leikkiä. Kyllä.

Kun selailee paremmin projektin verkkosivustoa, törmää ensimmäisenä tulkintaan Tampereen kaupungin tarinasta ”rosoisena historiana kohti tasa-arvoa”. Tämä on yllättävän rehellinen näkemys siitä mikä on tehnyt Tampereesta aina mielenkiintoisen kulttuurikaupungin.

Tampereella on syntynyt vuosin varrella paljonkin mielenkiintoista, ja kaikki se mielenkiintoinen on aina ollut jotenkin omaperäisesti rosoista, arvaamatonta ja vähän kummallistakin – ja pohjimmiltaan laajaan tasa-arvoisuuteen suuntaavaa. Muutamia suosikkeja mainitakseni: Vuoden nuori taitelija -tapahtuma, Minna Canth, Johanna Sinisalo, Hiljaiset levyt, Open Records, Vastavirta-klubi, I-Klubi, Kari Aronpuro, Eeva-Liisa Manner, Kimmo Kaivanto, Valokuvakeskus Nykyaika, tamperelaiset jazz- ja punk-skenet, SWÄG, Kaarikoirat, Liepo-rap, Telakka…

Kaupungin valtavirran kulttuuritapahtumissa, strategioissa ja median keskiössä tämä ei ole aikaisemmin paljon näkynyt. Siellä ovat yleensä olleet esillä ja rahallisesti vahvasti tuettuna kaikki areenapönötys, massamusikaalit, tv-sarjoihin perustuvat kesäteatterit ja ulkomaiset musiikki-, tanssi- ja spektaakkeliryhmät.

Kulttuuripääkaupunkihaussa  Tampere ja Pirkanmaa ovat ottaneet suunnaksi sen mikä on samaan aikaan sekä Tampereen pinnan alla kupliva vahvuus että epäkohta joka täytyy korjata. Haku on siis vakavasti otettavalla ja vahvalla pohjalla. Esimerkiksi vuoden 2014 kulttuuripääkaupungiksi valitun Riikan hakemus perustui vahvaan ja itsekriittisen näkemykseen niistä kehityskohteista, jotka rikastuttaisivat kaupungin kulttuurielämää.

Tältä pohjalta Tampere/Pirkanmaa 2026 olisi kyllä parasta juuri silloin!

5

Lopuksi viihdettä. Pidän stand-up-koomikoista, varsinkin amerikkalaisista. Jim Jefferies on hauska mies. Hänellä on kummallinen taito kertoa tosi ikäviä juttuja ja olla silti jotenkin mukava kaveri. Lisäksi hän on oikeassa, melkein kaikissa asioissa. Jim Jefferiesin uusi show Freedumb on tullut Netflixiin. Nauroin paljon. Parasta!

Mikko Kanninen