Sata vuotta sitten suomalainen tiedemies Edvard Westermarck etsi moraalin ja uskonnon perimmäisiä syitä

Edvard Westermarck Marokossa. Kuvat: Historian kuvakokoelma / Museovirasto  / Vastapaino

Alojensa tunnetuiksi kansainvälisiksi tekijöiksi on läpi tieteen historian noussut myös suomalaisia. Yksi tuon joukon valovoimaisimpia oli 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa vaikuttanut sosiologi, sosiaaliantropologi ja filosofi Edvard Westermarck (1862–1939).

Helsingissä syntynyt Westermarck oli erityisen kiinnostunut sosiaalisten ilmiöiden alkuperästä. Mistä ja miten ovat kehittyneet esimerkiksi ihmisten moraaliset näkemykset ja moraalinen käyttäytyminen? Tai hieman toisin muotoillen: mitkä ovat moraalielämän sosiaaliset, mitkä sen psykologiset tai biologiset syyt?

Nykyisenä evoluutiopsykologian ja -sosiologian aikana Westermarckin tutkimusohjelma voi kuulostaa yllättävän modernilta, mutta niin ei ole ollut aina. Kuten Otto Pipatti toteaa Ihmisen sosiaalisuuden lähteillä -kirjassaan (Vastapaino, 2023), sosiologiassa läpikäytiin heti toisen maailmansodan jälkeen voimakas murros – tai jos niin halutaan – paradigmansiirros. Sosiaaliantropologinen, alkuperäiskansojen ja niiden yhteisöelämän ominaispiirteistä sosiaalisuuden varhaisilmentymiä ja syitä etsinyt traditio pyyhkiytyi syrjään, kun vahvasti teollistuva ja kaupungistuva länsimainen yhteiskunta halusi keskittyä omaan modernisaatioonsa ja sen ilmiöihin keskinäisine vuorovaikutuksineen ja ongelmineen.

Yksi Pipatin teoksen tavoite on osoittaa, että ainakaan Westermarckia ei olisi kuitenkaan kannattanut siirtää naftaliiniin. Niin hänen ajattelussaan kuin käytännön työssään oli paljon kestävää ja edelleen arvokasta.

Ihmisen sosiaalisuuden lähteillä on sujuva ja selkeästi kirjoitettu kirja, joka aukeaa vallan mainiosti muillekin kuin tieteenhistoriaa tai sosiologiaa harrastaville. Silti se toki on tutkimusellisella otteella tehty kirja revittelemättömine tyyleineen ja viiteapparaatteineen; argumentteineen ja omine tulkintoineen. Mokoma kuitenkin unohtuu, kun lähtee seikkailemaan Westermarckin ja hänen oppilas-seuraajiensa mukana Uuden-Guinean rannikolle, pohjoiseen Afrikkaan, Palestiinaan ja Etelä-Amerikkaan. Lukija pääsee kaivautumaan tasa-arvon, uskonnon, muuttoliikkeiden ja monen muun sosiaalisuuden ilmentymän eri toteutumiin ja alkuperään.

Kirjan asiasisältö on mittava, aina siinä määrin, että mukaan mahtuu mukavia kuriositeetteja. Esimerkkinä niistä Westermarckin isosiskoksi osoittautuu taidemaalari ja kirjailija Helena Westermarck. Pienet piirit siis tuolloin(kin), mutta minulta Westermarckien keskinäinen siskous oli jäänyt hoksaamatta. Samalla kirja esittelee myös muita mielenkiintoisia naisia. Edvard Westermarckin oppilas Hilma Granqvist (1890–1972) esimerkiksi teki kenttätyönsä Palestiinassa sopivasti ennen Israelin valtion syntymää ja kyseisen prosessin aiheuttamia mullistuksia ja väestönsiirtymiä. Granqvist paneutui työssään nimenomaan yhteen kylään, sen naisiin ja avioliittoihin. Hän esimerkiksi keräsi yksityiskohtaiset tiedot jokaisesta kyseisessä Artasin kylässä solmitusta avioliitosta sadan vuoden ajalta! Myöhemmin hänen teoksiaan arvioivat ja kehuivat muun muassa antropologian suurnimet Edward Evans-Pritchard ja Margaret Mead.

Westermarck itse ei ollut niinkään pikkutarkka ylöskirjaaja kuin metodologinen osaaja ja teoriankehittäjä. Hän kyllä arvosti empiirisiä havaintoja ja laajoja kulttuurien välisiä vertailuja, mutta niiden asema oli tukea ja ohjata teorianrakentamista. Kuten Pipatti tuo hyvin esille, Westermarckin ehkä tärkein metodologinen esikuva oli Charles Darwin, eikä vain hänen evoluutionäkemystensä vuoksi. Westermarck arvosti myös ja erityisesti Darwinin tapaa johtaa päätelmänsä ja yleistyksensä suurista havainto- ja tosiasia-aineistoista. Lisäksi Darwin oli hyvinkin valmis hylkäämään alustavia hypoteesejaan tutkimuksen edetessä, mikäli aineistot antoivat siihen aihetta.

Yksi Westermarckin tutkimusten punainen lanka oli tunteiden ja sosiaalisuuden kytkös. Hänen mukaansa esimerkiksi juuri moraali perustuu tunteisiin, nimittäin erilaisiin moraalista hyväksyntää ja pahennusta ilmaiseviin tunteisiin, jotka rakentavat yhteisön normatiivisen sääntelyn pohjaa. Westermarck haluaa kuitenkin vielä syvemmälle ja kysyy, mikä on moraalitunteiden sosiaalipsykologinen perusta? Lisäksi hän kuljettaa tunneteorian rinnalla evolutiivista näkökulmaa, ja silloin kysymys kuuluu: miksi moraalisen hyväksynnän ja paheksunnan tunteet ovat valikoituneet ja yleistyneet osana biologista evoluutiota, eli miksi meistä ihmisistä tuli moraalisia olioita?

* *

Kirjan aihepiiri on kokonaisuudessaan ”westermarckilainen sosiologia ja sosiaaliantropologia”, kuten kannesta löytyvä aliotsikko kertoo. Ratkaisu tuottaa hyvän yleiskuvan Westermarckin asemasta ja vaikutuksesta ydinalojensa tiedemaailmassa omana aikanaan. Samalla ratkaisua voi myös harmitella, sillä Westermarck on itsessään siinä määrin omaperäinen ja kiehtova tutkimuskohde, että koen hänen oppilaidensa varastavan hänelle kuulunutta tilaa. Tiukempi Westermarckiin keskittyminen olisi myös antanut Pipatille lisätilaa näyttää lukijalle tarkemmin, miksi Westermarck ajatuksineen on käyttökelpoinen myös 2000-luvun sosiologin tai kulttuurintutkijan kannalta. Samoin olisi ollut mielenkiintoista lukea lisää Westermarckin ja samaan aikaan eläneiden mutta nyt häntä laajemmin tunnettujen klassikoiden, kuten Émile Durkheimin ja Max Weberin, teoreettisten ratkaisujen eroista.

Durkheimhan korosti ”sosiaalisten faktojen” merkitystä sosiologiassa ja yleensä sosiaalitutkimuksessa. Hänen mukaansa sosiaalisten ilmiöiden syyt ovat muissa sosiaalisissa ilmiöissä ja seikoissa, eivätkä ihmisen biologiassa tai psyykkisissä tekijöissä. Ei siis ihme, että Westermarckin tuotanto ei ollut kokonaisuutena kovinkaan syvästi Durkheimin arvostama.

Kuten Westermarck itse aikanaan totesi, ”kehitys kulkee spiraalina, toisinaan lähes kiertokulkuna. Näkemykset, jotka oman aikansa nuoret hylkäävät, otetaan usein hyväksyvästi vastaan jälleen heitä nuorempien tai vielä syntymättömien keskuudessa. Vanhat ovat usein edellä aikaansa”. Yksi tällainen ”vanha” taisi olla juuri Westermarck, kuten Pipatti kirjassaan argumentoi. Veikkaan, että hän on oikeassa.

Vertailuaineistoksi Pipatin Westermack-esittelylle suosittelen Seppo Randellin suomentamia Émile Durkheimin teoksia Uskontoelämän alkeismuodot (Tammi, 1980) ja Sosiologian metodisäännöt (Tammi, 1982).

Kari Heino

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua