Ranskalaisten äärimmäisyyselokuvien kauhukakaran Gaspar Noén Vortex kertoo vanhenemisen viheliäisyydestä

Dario Argento ja Françoise Lebrun. Kuva: Rectangle Productions

Yhteiselämän aloittaneiden pariskuntien yleinen haave on elää ja vanheta yhdessä vuosikymmenestä toiseen loppuun asti toisistaan huolehtien. Gaspar Noén Vortex näyttää unelman kääntöpuolen. Sen, miksi haave voi jäädä vain haaveeksi. Elokuvan alussa sen nimettömiksi jäävät päähenkilöt, mies ja nainen, aterioivat pariisilaisasunnon parvekkeella, ja se onkin viimeinen kerta, kun nainen nähdään jotakuinkin normaalina. Pariskunta nukkuu yhteisessä sängyssä. Heidän herätessään radiossa alkaa paasaus surutyöstä, kuolemasta ja luopumisesta.

Yläpuolelta kuvattua kuvaa ilmaantuu halkomaan musta palkki, joka valuu kuin klöntti mustunutta verta tai jokin muu tukos. Jaettu kuvaruutu, split screen, symboloi sitä, miten mies ja nainen elävät tästä lähten ilman yhteyttä toisiinsa, kumpikin omassa kuplassaan kuin laatikossa. He toikkaroivat labyrinttimäisessä asunnossaan, jonka jokainen seinä on lastattu täysinäisillä kirjahyllyillä. Naiselle pääsee kehittymään niin paha dementia, että keskellä kotiaankin hän kysyy läheisiltään milloin hän pääsee kotiin.

Pariskunnan ammatit käyvät ilmi: nainen on ollut psykiatri, joka edelleen uskoo voivansa kirjoittaa reseptejä. Asunnossa on vahvoja lääkkeitä enemmän kuin huumekauppiaan varastossa. Mies on elokuvakriitikko, joka kirjoittaa kirjaa elokuvasta ja unista.

* *

Pääosien esittäjillä on yhteytensä kulttuurihistoriaan. Naista esittävän Françoise Lebrunin tunnetuin elokuvarooli on Jean Eustachen Pariisin 1968 toukokuun jälkeisessä kolme ja puolituntisessa Äiti ja huora -elokuvassa. (1973).

Vortexissa miestä esittää ns. giallo-elokuvista tunnettu italialaisohjaaja  Dario Argento. Pariskunnan kodista ja sen seiniltä näkyy menneisyys kulttuuriradikaaleina ja yhteiskunnallisina aktivisteina. Seinällä killuu vieläkin Nix On War -juliste kuin Vietnamin sota ei olisi koskaan päättynytkään. 

Pariskunnalla on aikuinen, mielenterveytensä ja narkomanian kanssa kamppaileva poika Stéphan (Alex Lutz), jonka vierailut rauhoittavat etenkin ahdistunutta äitiä ja isääkin.

Vortex etenee hyvin arkirealistiselta vaikuttavana tarinana, jota olisi helppo luulla reaaliajassa eteneväksi dokumenttielokuvaksi, mutta fiktio se kuitenkin on. Vortex vertautuu varsinkin aiheensa takia Michael Haneken elokuvaan Rakkaus (2012). Yhteistä niille on vanhenevan pariskunnan viimeisten aikojen kuvaaminen. Suurimmat erot ovat ilmaisutyylissä, sillä Haneke piti Rakkauden askeettisena, kun taas Noé on vähän kikkaillut visuaalisesti.

Vortex-elokuvan visuaalisuudessa näkyy dementiaan sairastuneen ja vielä toimintakykyisen puolison erillisyys. Kuva: Rectangle Productions

* *

Vortex on poikkeuksellinen elokuva ohjaajansa Gaspar Noén työksi. Noé tunnettiin kauan ranskalaisen uuden äärimmäisyyden suuntauksen, seksiin, väkivaltaan ja ruumiilliseen rujouteen keskittyvien elokuvien ohjaajana, mistä todistavat hänen elokuvansa Yksin kaikkia vastaan (1998), Irréversible (2002) ja Enter the Void (2009). Vortexissa ei ole enää samaa elokuvailmaisun rajoja rikkomaan pyrkivää raivokkuutta, mitä oli aiemmissa elokuvissa. Noé, feel bad -elokuvien ammattilainen, vaikuttaa peräti seestyneeltä.

Ehkei kuitenkaan, sillä Vortex on elokuva vanhenemisen viheliäisyydestä, eikä sen kauheutta juuri peitellä. Noé on vaihtanut ilmaisurekisterinsä repimisestä yleisinhimillisiin tunteisiin, mikä on melkein kuin noise metal olisi vaihtunut klassiseen kamarimusiikkiin.

Elokuva on kehystetty Françoise Hardyn esittämällä elämän katoavaisuudesta kertovalla laululla Mon amie la rose. Kaiken päätyttyä siitä kuullaan kaikuja kuin muistoja.

Antti Selkokari

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua