Vangitsevaa pelon ja kauhun balettia – arviossa Kansallisbaletin Jekyll & Hyde

Kuvat: Roosa Oksaharju

Kansallisbaletin Jekyll & Hyde Kansallisteatterin Päänäyttämöllä 25.4.2023 asti.

Suomen Kansallisteatterin päälavalla tanssii tänä kevään kaksi hyvin tunnettua hahmoa: Tohtori Jekyll (Lucas Jerkander) ja Mr. Hyde (Michal Krcmár). Robert Louis Stevensonin kirjoittama teos kertoo hyvän ja pahan ristiriidasta, ja se on paikkansa goottilaisen kauhun kaanonissa ansainnut.

Teoksessa kiehtoo ennen kaikkea se, miten sen pahuus on täysin inhimillistä: Mr. Hyde, tarinan paha, on hyvän ja kunniallisen Tohtori Jekyllin synkimpien ajatusten ja rajuimpien himojen ilmentymä, joka saa tohtorin kokeen lopputuloksena ruumiin käyttöönsä. Ja kun pahuus pääsee näin fyysisenä viktoriaanisen Lontoon kaduille, ei siitä hyvää seuraa.

Lähtökohta on siis tarina, jota on suhteellisen helppo seurata lukematta alkuperäistä kirjaa. Siitä huolimatta epäilin, voiko sanaton baletti pelkällä kehonkielellä ja musiikilla tuoda tarinan piinaavuuden ja raadollisuuden katsojan koeteltavaksi.

Kyllä. Ehdottomasti.

* *

Väliaikoineen noin kaksi ja puoli tuntia kestävä Jekyll & Hyde on intensiteetiltään henkeäsalpaavaa. En ollut yleisössä ainut, joka nojautui katsomossa eteenpäin, kun Jekyll ja Hyde ottavat toisistaan näyttämöllä mittaa, tai pidätti hengitystään, kun Hyde kuristi nuoren Rowenan (Rebecca King).

Val Caniparolin koreografiassa näkyvät klassiset pliét, piruetit ja arabesquét, mutta klassisuus ei rajoita ilmaisua; toistuvasti näyttämöllä näkyi myös modernimpia liikkeitä, jotka liittyivät saumattomasti tarinan ketjuun ja kuljettivat sitä eteenpäin intohimoisesti.

Michal Krcmar tulkitsee pahuuden ruumiillistuman taidolla ja tuo Hyden rajuuden ja voimakkuuden liikkeisiinsä. Lucas Jerkander puolestaan tekee loistavan suorituksen hyvänä Jekyllinä – rooli, joka ei ehkä ole kaikkein helpoin, sillä usein ”hyvä” voi latistua tarkoittamaan ”tavallista” ja latteaa, kun taas paha saa irrotella ja loistaa liioitellusti. Tähän ei kuitenkaan Caniparolin koreografiassa sorruta, ja Jerkander tulkitse tunnontuskissaan kamppailevaa ja katuvaa Jekylliä niin että kyynikkokin herkistyy.

Näyttämölle on tuotu myös tarinan isä, kirjailija itse. Antti Keinänen tanssii kipunsa ja oopiumilääkityksensä kanssa tasapainottelevan Stevensonin roolin ammattimaisesti, ja vaikka loppukohtausta voisi ehkä väittää liian pitkäksi, ei kuolintuskissaan kamppailevasta kirjailijasta pysty katsomaan poispäin. Draaman kaaren pitää huipentua näyttävästi, ja juuri sen Keinänen tekee.

Tarinan intohimoisuus kuuluu – ja tuntuu – tanssin lisäksi myös musiikissa (jota löytyy myös Spotify-listalta). Musiikki on poimittu puolalaisten säveltäjien tuotannosta, ja käsiohjelma kertoo, että lopputuloksen saavuttamiseen meni koreografilta ja musiikilliselta johtajalta Ramona Oansegraulta neljä vuotta. Mutta kuten Caniparoli toteaa, on kuin musiikki olisi sävelletty nimenomaan tätä teosta varten.

Prologin aikana – kun kirjailija Stevenson uneksii oopiumihuuruissaan tarinansa alun – taustalla soi Chopinin preludi op 24. nro 15, joka alkaa hennosti ja pehmeästi ennen kuin yltyy yhtä raivokkaaksi kuin kirjailijan mieli.

Teos alkaa mielisairaalasta, Wojciech Kilarin Orawan soidessa. Musiikin villi voima kietoutuu mielisairaalapotilaisiin, jotka ravistelevat sänkyjään ja kehojaan musiikin rytmissä. Kilarin musiikkia kuullaan myös myöhemmässä kohtauksessa, tällä kertaa valssia – ja jälleen kerran musiikki sopii täydellisesti tanssisaliin, jossa vieraat ja heidän asunsa säkenöivät kilpaa salin koristeellisuuden kanssa. Idyllin rikkoo saliin asteleva Hyde, joka flirttailee Jekyllin kihlatun Nellien (Hanako Matsune) kanssa, samalla kun musiikin volyymi ja rajuus lisääntyvät.

Mainittu kohtaus on muuten yksi niitä, joissa puvustuksesta ja lavastuksesta vastaavan David Israel Reynoson kädenjälki loistaa. Jokainen hahmo on selkeästi oma persoonansa, oma henkilönsä mieltymyksineen ja tapoineen; sen näkee paitsi koreografian tulkinnasta myös puvuista. Ja huolimatta pukujen persoonallisuudesta ja eroavaisuuksista on koko ajan selvää, ketkä ovat päähenkilöitä.

Baletin mieleenpainuvin ja tunteita herättävin kohtaus on toisessa näytöksessä sen jälkeen kun Hyde pakenee juhlista tuntiessaan voimiensa ja huumeen vaikutuksen vähenevät ja hakkaa matkalla tapaamansa kerjäläislapsen kuoliaaksi kävelykepillään. Näyttämön valtaa Hyden punasävyinen hallusinaatio, jossa esiintyy joukko lapsia. Tämä punaiseen puettu armeija piirittää Hyden hahmon ja tanssii hänen ympärillään. Intensiivisine jousineen ja voimakkaine lyömäsoittimimineen kohtaus karmii selkäpiitä.

Samassa kohtauksessa nähdään myös karmivin koskaan näkemäni en pointe -liike, kun punainen Nellie liikkuu varpaankärjillään yli näyttämön. Lähes luonnottoman tasainen liikerytmi tuo mieleen nuken tai robotin.

* *

Jekyll & Hyde on toistaiseksi ainoa balettiesitys (tai näyttämöllä näkemäni esitys muutenkaan), joka on herättänyt minussa pelon ja kauhun tunteita. Tunteet riehuivat siis lähes yhtä villeinä kuin itse tanssijat lavalla, ja aika kului aivan liian nopeasti.

Teos lähtee tämän kevään jälkeen Amerikkaan, jossa toivon sen saavan vähintään yhtä ihastuneen vastaanoton.

Elsa Lindström

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua