Turkulaista taidepöhinää 1980-luvulta – Jan-Erik Andersson Ars Novassa, SALONG 3+ ja Jan Kenneth Weckman WAMissa

Näkymä Jan-Erik Anderssonin näyttelystä. Kuva: Jari Nieminen

Andersson x Ars Nova -näyttely Aboa Vetus Ars Nova -taidemuseossa Turussa 4.6.2023 asti. Taiteilijaryhmä Salong 3+ Renaissance sekä Jan Kenneth Weckmanin näyttely Corpus Turun kaupungin taidemuseossa WAMissa 21.5.2023 asti.

Vaikka Turku paloi poroksi vuonna 1827, vain kolme vuotta palon jälkeen kaupunkiin perustettiin maan ensimmäinen taideoppilaitos, Turun piirustuskoulu, joka toimii yhä, vain toisella nimellä. Turun akatemiassa piirustussali oli jo yli 300 vuotta sitten.

Kaupungissa on kolme taidemuseota taidehallin ja gallerioiden lisäksi. Tähän taideskeneen toi lisäpöhinää 1980-luvulla taideyhdistys Arten aktiivinen nuori porukka. Sen uudistusmieliseen joukkoon liittyi myös Turun piirustuskoulusta valmistunut Jan-Erik Andersson (s. 1954).

Elettiin nousukautta. Kuvataiteellakin meni hetken aikaa hyvin. Uudet ilmaisutavat innostivat ja tultiin voimallisesti ulos perinteisiltä kuvan alueilta. Turussakin nähtiin ensimmäiset performanssit.

Anderssonin töitä neljän vuosikymmenen ajalta pääsee nyt näkemään entisen Rettigin palatsin sokkeloisissa tiloissa.

Jutun pääkuvassa näkyy yksi Anderssonin ikonisista teoksista, varsinainen postmodernismin apoteoosi. Se herätti huomiota jo Nuorten näyttelyssä Helsingin taidehallissa vuonna 1986.

Taiteilija rikkoo siinä maalauksen perinteisen muodon ja kaksiulotteisuuden. Syntyy installaatio, jonka täydellinen nimi kuuluu: ”Romanttinen maalari Caspar Freidrich istuen jäävuoren päällä, yrittäen vangita maagista kolmiota kankaallensa, heitettyään maalauksensa Toivo-laivan haaksirikko, maalattu 1821, jääkylmään veteen. 1986.”

Andersson liikkuu teoksessa tyylilleen uskollisesti edestakaisin ajassa, heittelee viittauksia taidehistoriaan romantiikan ajasta Kandinskyyn, sukunsa merenkulkijataustaan ja vieläpä ekokatastrofiin, joka teoksen syntyvaiheessa ei ollut vielä puheen valtavirrassa.

Osa Jan-Erik Anderssonin teoksesta Tasapainoilua Alpeilla. Sekatekniikka 1991. Kuva: Nana Grahn

Anderssonilla on kautta vuosien ollut vahva eetos paremman elinympäristön puolesta. Mukana oleva videoteos Kauneuden tuhoaminen (2011) palauttaa mieliin yhden Turun surullisista purkuprojekteista eli Sinisen talon kohtalon.

Työskentely kuvataiteen ja arkkitehtuurin rajapinnalla on tuottanut myös yhden Turun maamerkeistä, mielikuvituksellisen Life on leaf -talon, jonka taiteilija suunnitteli ja jossa hän asui pitkään.

Tampereen rantatunnelin koristeelliset ilmastointipiiput Tuli ja Sade ovat Anderssonin käsialaa. Ympäri maailmaa on kiertänyt puolestaan äänisauna, Linnunpesä-installaatio, jonka äänimaailman loi Shawn Decker. Mäntän kuvataideviikoillakin se nähtiin vuonna 2017.

Retrospektiiviksi Ars Novan näyttelyn otos on melko suppea, vaikkakin se onnistuu tiivistämään melko hyvin Anderssonin tuotannon keskeisiä piirteitä. Mediataidetta ja performanssien dokumentointia jäin kaipaamaan.

Vaikka Anderssonin ilmaisu on läpi vuosikymmenten ollut värikästä ja leikkimielistä, pohjavireenä on vahva historian taju. Hän tutkii aiheensa huolellisesti ja flirttailee muiden taiteilijoiden ja filosofien kanssa. Hieno oivallus oli ottaa museon kokoelmista Anderssonin teosten kanssa vuoropuheluun itsensä Pablo Picasson maalaus Miekkamies vuodelta 1969.

* *

Elävän taideteos toi mainetta

Taustalla suurennos Salong 3+ -ryhmän seinäinstallaatiosta Still life, 1989. Etualalla osa Velvetti-installaatiosta. Kuva: Seppo Metso

Samoihin aikoihin Jan-Erik Anderssonin kanssa 1980-luvulla esiin nousi ryhmä Salong 3+, jonka teoksia esitellään saman kadun varrella Turun kaupungin taidemuseossa WAMissa. Ryhmään kuuluivat Anna-Maija Aarras, Sussi Henrikson ja Ann Sundholm.

Syksyllä 1989 ryhmä räjäytti potin teoksellaan Still life kaupungin arvostetuimmassa taidegalleriassa Kaj Forsblomilla. Sen takaseinälle installoitu teos ei esittänyt mitään itsensä ulkopuolista vaan oli juuri sitä miltä näytti ja tuoksui. Kultakehyksiin oli aseteltu arvokkaan museonäyttelyn tavoin elintarvikkeita vihanneksista kaloihin ja siansorkkiin, jotka luonnollisesti ajan myötä alkoivat pilaantua. Löyhkän muistan vieläkin. Taide oli ylittänyt jälleen yhden rajan ja herätti kaivattuakin keskustelua.

Esillä oleva näyttely rakentuu tuon avainteoksen varaan. Se on seinällä valokuvasuurennoksena. Videolla tekijät muistelevat teoksen syntyaikoja. Samassa tilassa on oman aikansa vanitas-teos, installaatio Velvetti. Se koostuu kolmesta kookkaasta epäesineestä, joiden kauniisti valaistut samettipinnat houkuttelevat koskettamaan. Luulet näkeväsi sohvia tai seslonkeja mutta näet etäisesti muistuttavia muotoja.

Näkymä yhteen kurkistuslaatikoista: Salong 3+ Dimension of Deep Sleep, sekatekniikka, 1992. Yksityiskohta. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Turun museokeskus / Raakkel Närhi

Kurkistuslaatikkomaisista Salong 3+ Dimensions of life -sarjan teoksista (1992) välittyy yhdessä olemisen ja tekemisen ilo. Teokset ovat kuin nostalgiamatka menneisyyteen.

Retrospektiivisena näyttelynä mainostettu suppea esillepano kattaa vain lyhyen ajan, 1980-luvun lopulta seuraavan vuosikymmenen alkuun. Ryhmän toiminta oli taide-elämän piristysruiske ja sen jäsenet jatkoivat taiteellista työtään kukin tahollaan. Tässä yhteydessä olisi ollut kiinnostavaa nähdä myös kunkin omia teoksia taustoittamassa kokonaisuutta.

Anna-Maija Aarras on meritoitunut tekstiitaiteilija, Sussi Henrikson on suuntautunut keramiikkaan ja Ann Sundholm kuvanveistoon; Tampereelta Hallilan koulutalon pihalta löytyy Sundholmin sininen Riemukaari-veistos.

* *

Weckman antaa kuvan viedä

Jan Kenneth Weckman: Serien Corpus, 2007. Öljy ja kollaasi kankaalle, kaikki 25 x 35 cm. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Raakkel Närhi / Turun museokeskus

Pari vuotta sitten Tampereen Taidekeskus Mältinrannassa esiteltiin Jan-Kenneth Weckmanin (s. 1946) tuotantoa ja nyt WAMiin on ripustettu hänen tähän asti laajin näyttelynsä – ihme, että vasta nyt. Kattaus käy läpi Weckmanin monipuolisen tuotannon kaikessa kerroksellisuudessaan.

1980-luku oli myös Weckmanille uudistumisen aikaa. Kun toiset etsivät rajojaan, hän alkoi siirtyä grafiikasta värimaalaukseen, joka löi läpi eri muodoissaan ja josta keräilijätkin innostuivat. Uusekspressionismiin asti hän ei sentään taipunut.

Yksi himmennetty sali on täynnä pääosin mustavalkoista grafiikkaa ja kaksi muuta vyöryttää esiin Weckmanin kookkaitakin maalauksia. Teoksia on esillä liki sata. Turussa asuvan ja työskentelevän miehen ura ulottuu viidelle vuosikymmenelle. Siinä on mistä ottaa. Näyttelyn nimi Corpus (ruumis) viittaa 1990-luvun abstraktien maalausten sarjaan, jossa on selkeät värit.

Weckmanin työtapoihin kuuluu poistaa ja lisätä maalia maalauspinnalta. 2000-luvulla hän yhdisti piirtopöytäänsä tietokoneen, mikä mahdollisti samojen kuva-aiheiden skaalaamisen ja käyttämisen eri teoksissa. Hän myös palaa aiemmin maalattuun ja muuntelee jo olleita aiheita. Niinpä näyttelyssäkin kohtaa tuttuja teoksia, vaikka vuosiluku niissä vaihtuu.

Jan Kenneth Weckman: My Way & The Highway, 2015. Öljy ja kollaasi kankaalle, 195 x 120 cm. Turun kaupungin taidekokoelma. Kuva: Julia Weckman / Turun museokeskus

Weckman taide on saanut attribuutin ”vaikea”, mikä johtunee siitä, että maalausprosessia on edeltänyt teoreettinen pohdiskelu ja että erilaiset niukoin värein luodut semioottiset kaaviot ja kartastot näyttivät aikanaan ankarilta. Paras keino päästä teoksia lähelle on laskea irti ja vain katsoa niitä, tunnustella mihin katse hakeutuu. Silloin ollaan ihan asian ytimessä, Weckmanin tohtorinväitöksen aihepiirissä.

Väripintojen ja rakenteiden suhteiden tutkiminen kuvatilassa jatkuu läpi näyttelyn. Maalausten koko on vuosien myötä kasvanut ja mukaan on tullut yhä enemmän esittäviä elementtejä, orgaanisia muotoja ja lempeää pidäkkeettömyyttä, ikään kuin taiteilija olisi palannut kosmisista seikkailuista maan kamaralle.

Seppo Metso

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua