Kursk. Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

1

Parasta juuri nyt on kiirehtiä Kiasmaan Helsinkiin ja nähdä Markus Copperin viimeisiä päiviä auki oleva retrospektiivinen näyttely Metallin maku. Copper säväyttää koolla, jyhkeydellä, metallilla ja koneilla. Copper kertoo meistä ihmisistä ja maailmastamme onnettomuuksien, traumojemme ja vaaran hetkien ja tuntemusten kautta. Esimerkiksi sukellusvene Kurskin ja autolautta Estonian uppoamisia kertaavat teokset tuovat noihin mediaspektaakkeleiksikin nousseisiin onnettomuuksiin aivan uutta aistimispintaa ja syväulottuvuutta. Näyttelyn sitoo yhteen mainio dokkari ajasta, jolloin taiteilija puursi kasaan klassikkoaan Seitsemän meren arkkienkeli (1998) –  jonka osiksi upposivat muun muassa Kotkan kirkon vanhat urkupillit!

Metallin maku Kiasmassa 26.2.2023 asti.

2

Ellei parasta niin parahultaista on viimeksi myönnettyjen kirjallisuuden Finlandia-palkintojen aina vain jatkuva jälkihehku. Erityisesti nautin ja iloitsen Ville-Juhani Sutiselle voiton tuoneesta Vaivan arvoista -teoksesta (Avain, 2022). Nimenomaan tieto-Finlandian voittanut teos on itsessäänkin vaivan (?) arvoinen, mutta erityisen upea on sen välittämä sanoma pitkän ja koukkuisen proosan tenhosta ja henkisestä tyydyttävyydestä. Annan siis piupaut kukkahattutätien varoituksille paksujen ja vaikeiden (vai ”vaikeiden”) kirjojen potentiaalista aiheuttaa keskivakavia kirjojen ja kirjallisuuden hyljeksimisreaktioita.

Innostustani ehdottomasti syventää ja ylläpitää myös juuri esseekirjan voitto. Esseet ovat oma, kunnioitettava taide- ja taitolajinsa, jossa kuljetaan toistuvasti pitkin kauno- ja tietokirjallisuuden rajapintaa, kuin myös kaiken maailman genrerajoilla. Sutisen teoskin olisi ihan pokkana voinut kilpailla kaunokirjojen puolella.

Ville-Juhani Sutinen. Kuvat: Ari Haimi / Avain

Luettuani Vaivan arvoista en lähtenyt ahmimaan siinä käsiteltyjä kirjoja. Irmari Rantamalan (Algoth Tietäväinen) Harhama tosin odottaa jo muutenkin pöydälleni ja punkkani viereen kerrostuneiden pinojen yhtenä alimmista. Ja saa jatkaa odottamistaan, sillä sen päälle ovat kiilanneet esimerkiksi James Joycen Ulysses (vaimo lahjoitti), Pirkko Saision Passio (kuten edellinen) sekä Tolstoin Sota ja Rauha (pölyttynyt lattialla jo niin pitkään kertausta odottamassa). Kesken luvun järkälesarjalaisistani on juuri nyt Svetlana Aleksijevitsin Neuvostoihmisen loppu (en voinut sattuneesta syystä enää lykätä).

Jättiläisten sulatteluhetkiin sopivat sitten juuri esseet, joko yksittäin tai kokoelmina. Juuri nyt maistelen Anneli Vainion hiljan ilmestyneen Kohtaamattomuuden (Enostone, 2023) esseitä. Huomaan olevani siinä määrin vaikutettu, että taidan kaivaa seuraavaksi lyhytlukemiseksi esiin Vainion ensimmäisen fiktiivisen teoksen, novellikokoelma Sydänradan (Enostone 2020).

3

Lukiessani Juho Hakkaraisen tuoretta kirjoitusta tällä samalla palstalla havahduin muistelemaan omia hyviä kokemuksiani Hämeenlinnassa ja Riihimäellä ja nimenomaan niiden (taide)museoissa. Viimeisin Hämeenlinna-elämys oli (ja on) paikallisen aina mainion taidemuseon parhaillaan nähtävänä oleva Käännekohta-näyttely, joka avaa 1950- ja 1960-lukuja kirjankansitaiteen kautta. Niminä esillä ovat erityisesti Martti Mykkänen ja Ahti Lavonen sekä kuvanveistäjä Panu Rytkönen. Lisää kirjallista patinaa näyttelylle tuo sen toinen kuraattori Ville Hänninen.

Hämeenlinnasta ei kuitenkaan pidä palaaman suoraan Tampereelle, Helsinkiin tai Ala-Honkajoelle, vaan kannattaa pysähtyä myös Riihimäellä ja siellä tällä kertaa ainakin kaupungin taidemuseossa. Eat & Eye -näyttely keskittyy silmänruokaan, mitä hyvä kuvataide on ehkä aina, mutta nyt sana on oikeasti kohdallaan. Esillä olevat teokset nimittäin pursuavat ruokaa ja kattauksia, ja esillepanon idea on johdatella näyttelyvieras pohtimaan ei vain omaansa, vaan myös taiteilijoiden suhdetta ruokaan ja ateriointiin.

Helena Westermarckin teos Kananmunat ja kaali (ajoittamaton, öljy kankaalle) Eat & Eye-näyttelyssä. RiTM / Tatjana ja Pentti Wähäjärven kokoelma

Koin ruoka-aiheen mielenkiintoisena arkipäiväisyyden ja henkisyyden yhdelmänä. Työt ovat komeita ja tunnettujen nimien loihtimia (Schjerfbeck, Ruokokoski, Westermarck), mutta samalla ainakin osittain vähemmän esillä olleita. Teokset myös ohjaavat katselemaan pintansa alta. Onko tämä nyt oikeasti herkullista? Söikö taiteilija todella tällaista ruokaa? Mitenköhän tämä kävisi nykyihmiselle kaupaksi?

Täyttävää ja tyydyttävää, mutta vain henkisesti. Missähän Riihimäellä voi syödä?

Käännekohta Hämeenlinnan taidemuseossa 30.4.2023 asti. Eat & Eye Riihimäen taidemuseossa 21.5.2023 asti.

4

Kai sentään muistat vielä 1990-luvun ja Suuren laman? Lätkän maailmanmestaruuden? Ultra Bran Sinä lähdit pois ja Sir Elwoodin Viimeisellä rannalla? Roikkuvat ja rispaantuneet farkut?

Etkö? Vai ovatko asiat sillä mallilla, että et ollut tuolloin vielä edes esikouluiässä? No, Tampereen Työväenmuseo Werstas opastaa. Ysäri-näyttely ”vetoaa häpeilemättömällä nostalgiallaan nuoruuttaan 1990-luvulla eläneisiin”, kuten museo itse tilanteen määrittelee.

Nuoruudennostalgiasta en mene sanomaan, mutta näyttely upposi kyllä ysäriä keski-ikäistyvänäkin eläneeseen. Tosin muistot painottuvat tässä iässä vähän toisin: se lama, EU-jäsenyys, Nokian nousun alku, Aho ja Lipponen tv:ssä, itäisen naapurin silloiset sotkut, pankkiruletti.

Mutta historiaa 1990-luku kyllä jo on, yhdelle nostalgista, toiselle vähemmän.

Ysäri Werstaalla 8.10.2023 asti.

Pömpeli menneisyydestä, eli puhelinkoppi. Kuva: Työväenmuseo Werstas

5

Mens sana in corpore sano, arveli jo roomalainen runoilija Juvenalis. Ja jos koskaan niin nyt tuota harmoniaa voi edistää ulkona ja hiihtäen! On hiihto- ja talvilomat, aurinko paistaa ja ammattilaiset välittävät tuutin täydeltä inspiraatiota ja valmennusohjeita Planicasta. Carpe diem!

Kari Heino

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua