Me vastaan maailma – arviossa Joonatan Tolan Hullut ihanat linnut

09.02.2023
levoton tuhkimo by hanna maria gronlund kulttuuritoimitus INSTA

Kuvat: Jyri Keronen / Otava

KIRJAT |  Joonatan Tolan uusi autofiktiivinen teos kuvaa mustan huumorin sävyttämän inhorealismin keinoin kauniisti äidin ja pojan suhdetta.

”Teos toistaa ensimmäisen teoksen tarinakaavan, jossa lapsiperhe ajautuu asteittain kapenevaan umpikujaan.”

ARVOSTELU

3.5 out of 5 stars

Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut

  • Otava, 2023.
  • 220 sivua.
Osta kirja tai kuuntele sitä ääni­kirja­palveluista, tuet samalla Kulttuuri­toimitusta!
BookBeat Nextory Storytel

Joonatan Tola jatkaa toisella kirjallaan siitä, mihin ensimmäinen jäi. Omaelämänkerrallisen sarjan ensimmäinen osa Punainen planeetta (2021) kertoi tekijän eksentrisestä isästä, taiteilijasta ja kirjailijasta, joka kärsi alkoholi- ja mielenterveysongelmista. Mikko-isä ohjasi arvaamattomana kapteenina monilapsisen perheensä lukemattomiin myrskyihin ja karikkoihin.

Käsillä oleva toinen teos Hullut ihanat linnut (Otava, 2023) pureutuu kertojan lapsuudessa aikaan isän kuoleman jälkeen. Isän on tässäkin teoksessa välillä läsnä ainakin edelleen ulkomailta saapuvien laskujen muodossa. Nyt kerronnan keskiöön nousee kuitenkin äiti ja kertojan suhde häneen. Tämä suhde on syvempi, joten myös kertoja itse on nyt tietyllä tavalla vahvemmin läsnä.

* *

Tarina jatkuu melko saumattomasti Mikon kuolemasta. En ole varma siitä, miten vaivatta teoksen maailmaan pääsee hyppäämään sisään, jos ei ole lukenut ensimmäistä teosta. Sanoisin kuitenkin, että teoksen voi lukea myös omana kokonaisuutenaan. Ensimmäisen osan tapahtumiin viitataan suoraan hyvin vähän. Varsinaista tapahtumia kertaavaa jaksoa ei ole.

Jo ensimmäisessä teoksessa äiti sairastuu yhä vakavammaksi osoittautuvaan sairauteen, joka lopulta laittaa hänet pyörätuoliin. Äitikin on Mikko-isän tapaan jokseenkin boheemi, tupakkaa tuprutteleva kirjailija, mutta lasten huoltajana isää paljon vakaampi. Äiti ei juuri juo alkoholia. Tästä huolimatta hänen kykynsä perheen rutiinien ylläpitäjänä ja jopa lasten syöttäjänä ovat vaakalaudalla, ei kuitenkaan vastuuttomuuden tai narsismin, vaan lähinnä kalvavan sairauden takia:

”Iltaisin hän nukahti viimeistään kahdeksalta ja nousi ylös aamukahdeksalta tai ihan viimeistään kahdeltatoista ja pahimpina rokuliaamuinakin ainakin iltapalaan mennessä, ja aina sen näköisenä kuin ei olisi käväissytkään unessa, ja rupesi sitten kellonajasta riippuen laittamaan aamupalaa tai välipalaa tai iltapalaa, vaikka me olimme jo tunteja aikaisemmin tyhjentäneet keittiönkaapit.” (s. 14)

Äidin selviytymisen vaikeudet eivät jää huomaamatta lastensuojelulta. Punaisessa planeetassa jännitystä piti yllä pelko perheen selviytymisestä kahelin matkasta. Hulluissa ihanissa linnuissa suurimman jännityksen luo lasten huostaanoton uhka. Lapset yrittävät pitää äitiä pinnalla, hoitaa asioita, joihin hän ei kykene. Tämä lasten oma-aloitteisuus ei kuitenkaan vakuuta alati nurkan takana vaanivia sossuja.

Äidin fyysisestä kunnosta riippuu koko perheen selviytyminen. Yhteiskunnan turvaverkko näyttää enemmän kalaverkolta, johon huonojen vanhempien lapset putoavat, jos eivät osaa pitää varaansa.

Lastensuojeluviranomaiset tulevat sisään kuin KGB, käskyttävät lapsia pysymään vaiti ja käyttäytyvät muutenkin ikävästi. Kertoja käyttää näistä sosiaalityöntekijöistä nimityksiä Hanhiemo ja Ganjasilmäinen. Kerronta ei tavoittele neutraalia ulkopuolisuutta, vaan on rehellisen puolueellinen. Välillä mennään liiallisen osoittelevuuden rajoissa. Olisin ehkä kaivannut kirjaan vastapainoksi jonkun kohtuullisen fiksusti käyttäytyvän aikuisen. Kotiapulainenkin osoittautuu äidin kirjoittamiseen vihamielisesti suhtautuvaksi kaunokirjallisuuden halveksijaksi. Toinen toistaan kahjompien aikuisten astuessa kuvaan tunsin välillä ähkyä.

Toisaalta tietynlainen ähky on osa teoksen omalaatuista väriä. Koko maailma on kääntynyt yhtä perhettä vastaan. Ainoa keino selvitä loputtomista vastoinkäymisistä ja epäluotettavan hyvivointivaltion asettamista esteradoista on musta huumori, joka sekään ei aina jaksa naurattaa.

* *

Hullut ihanat linnut ei ole mielestäni yhtä hauska kuin edeltävä teos. Punaisen planeetan välillä kuivakin ironia isästä kerrottaessa taittuu Ihanissa linnuissa patetian puolelle kerrottaessa äidistä. Tuttu ironian sävel kyllä soi taustalla, mutta usein se tavallaan tukahtuu kyyneliin:

”Illalla äidille nousi kuume, mikä lie surutauti. Jostain hän repi vielä voimia hampaiden pesun järjestämiseen, iltasatua lukiessa hän pilkki. Aamulla hän ei jaksanut nousta sängystä, kieltäytyi ruoasta ja velleistä, ja lopulta häntä piti alkaa syöttää.” (s. 34)

Se missä ironiassa hävitään, voitetaan kai rehellisyydessä. Tola kuvaa pienen pojan suhdetta äitiin lämmöllä ja tabuja kaihtamatta – ja kieltämättä koskettavasti. Rinnakkaisena tarinana kertoja hyppää ajassa eteenpäin aikuisuuteensa ja käy läpi oman lapsensa syntymää kohdaten pelkonsa, pakkomielteensä ja itsetuhoiset ajatuksensa. Tämä nykyhetken taso jää välähdysmäiseksi, mutta puolustaa ehdottomasti paikkaansa kuvatessaan astetta repaleisemman lapsuuden kokeneen ihmisen kasvua aikuiseksi.

Miikka Vuori

* *

 

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua