The Worst Person in the World -elokuvan Renate Reinsve. Kuva: Oslo Pictures

1

Joulussa parasta ei ollut lasten ilo vaan se, että isovanhemmat veivät joulupäivänä lapset elokuviin ja kumppani lämmitti pihasaunan. Saunassa soi joulubiisilista ja lauteella maatessani havahduin kuuntelemaan viipyilevää kappaletta. En voinut olla tunnistamatta lauluääntä, vaikka biisi oli vieras.

Norjalainen ukkoni oli kopannut listalle M. A. Nummisen kappaleen Ser du stjärnan i det blå. Jouluyllätyksestä inspiroituneena olen jalkautunut Nummisen muunkin tuotannon pariin yli vuosikymmenen tauon jälkeen ja iloinnut kuin vanhan ystävän kohtaamisesta.

2

Kävelylenkeillä olen kuunnellut Elisa Aaltolan kirjaa Esseitä eläimistä (Into, 2022). Aaltola kuvaa rohkein ottein oman eläin- ja luontosuhteensa kehittymistä sekä länsimaisen ihmisen suhdetta toislajisiin eläimiin.

Ihmiskunnan luontosuhteessa on psykopaattisia piirteitä, mutta siitä ei sovi puhua, koska kulttuurimme on syvästi ihmiskeskeinen. Yleisesti hyväksytystä näkökulmasta kaikki maailmassa on ihmistä varten, muun väittäminen on käsittämätöntä mongerrusta.

Aaltolan kirja saattoi vaikuttaa joulusaunan jäähdyttelytauolla käytyyn keskusteluun naapurin suuresta männystä, joka varjostaa pihaamme.

Minä: Olen alkanut vähän avautumaan ajatukselle, että mänty voitaisiin kaataa.

Mies: Mutta sitten pitää kysyä ensin.

Minä: Ai kysyä männyltä, että haluaako se elää vai haluaako se kuolla?

Mies: Ei kun kysyä Einarilta, että saadaanko kaataa puu. Se on kuitenkin hänen tontillaan.

Minä: Eikö se ole vähän harhaista, että ihminen omistaa maata, matoja, mäntyjä ja linnunpesiä? Eikö ne ollenkaan omista itse itseään?

Lue Kulttuuritoimituksen Kari Heinon arvio teoksesta täältä.

3

Samaan aikaan, kun kuuntelin Esseitä eläimistä, luin iltaisin Maria Turtschanoffin teosta Suomaa (Tammi, 2022). Kirjoista muotoutui minulle toisiaan tukeva pari, jossa Aaltola käsittelee luontosuhdetta analyyttisesti paloitellen ja Turtschanoff tarinan keinoin.

Suomaa kertoo ihmiskohtaloista Nevabackan tilalla ja sen ympäristössä. Samalla se luotaa suomalaisen luontosuhteen kehitystä 1600-luvulta lähtien tähän päivään asti.

Kirja on episodimainen ja ensin ihmettelin, miten yksi vuosisata käsiteltiin muutamassa luvussa kunnes antauduin kirjan maailmaan ja rakenteeseen. Turtschanoff herättää luonnon ja sen kaikenkarvaiset asukit luontevasti henkiin ja tarinat vievät keveästi mennessään.

Lopuksi ilmaan jää kysymys: Miten sinä haluat luonnon kanssa elää?

Lue Kulttuuritoimituksen Marjatta Honkasalon arvio teoksesta täältä.

4

Löysin joulukuussa itselleni vieraan saksalaisen bändin, AnnenMayKantereitin. Saksan kieli ja Henning Mayn karhea ääni puhuttelevat. Kölniläiskollit ovat tehneet minulle ruuhkavuosibiisinkin, 3 Tage am Meer eli ”3 päivää meren rannalla”.

Tuntuu kuin laulu kertoisi minun elämästäni; vuosista ilman taukoja ja liiasta istumisesta.

Kappale alkaa vapaasti suomennettuna näin.

”Tiedän mihin pystyn
kuitenkin välillä
herää epäilys
kysyn itseltäni
mitä varten teen tämän kaiken”

Biisi on ratkaisukeskeinen ja ihanan konkreettinen. Laulun kertoja tietää tarkalleen, mitä hän tarvitsee. Hän tarvitsee tauon. Hän tarvitsee kolme päivää meren rannalla, ilman kaikkia muita, ilman kaikkia muita, ilman kaikkia muita!

Minäkin tarvitsisin tauon ja paremman puutteessa tämä biisi on se tauko, jonka voimalla elän taas hetken eteenpäin.

5

Kuin joululahjaksi sain kuin sainkin sen; kolme päivää ilman kaikkia muita. Puoliso vei itsensä ja lapset mökille, ja minä jäin töiden takia tai ansiosta kotiin.

Rauhasta huumaantuneena asetuin sohvalle ja aloin selata Norjan yleisradion sovellusta telkkarissa. Katsottavaksi valikoitui Verderns verste menneske eli The Worst Person in the World (2021), Joachim Trierin ohjaama palkintoja pokkaillut elokuva.

Olen asunut Norjassa pitkään ja käynyt Oslossa useasti. Jos ihan rehellisiä ollaan, en hirveästi pidä kaupungista. Minulle se on ollut enimmäkseen sotkuinen, hankala ja tylsä. Trierin teoksessa kaupunki kuitenkin näyttäytyy jännittävänä, utuisena ja puhtoisena. Ehkä elokuva on jonkinlainen ylistys kaupungille.

Verdens verste menneske tuntui raikkaalta ja se kertoi elämästä ja ajasta tunnistettavalla tavalla. Siinä oli jumalattoman kauniita ihmisiä ja asuntoja, joiden vaikutuspiirissä oli keveää hillua ja turvallista tuntea tunteita.

Joidenkin elokuvien jälkeen tunnen olevani enemmän elossa kuin ennen elokuvaa. Verdens verste menneske oli sellainen elokuva.

Lue Kulttuuritoimituksen Marita Nyrhisen arvio elokuvasta täältä.

Kirsti Toivonen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua