Voiko popilla parantaa maailmaa? Arviossa Bonon omaelämäkerta Surrender

Postpunkista melodisen kitararockin megaluokkaan vuosikymmenien aikana kasvaneen dublinilaisyhtye U2:n laulaja Paul David Hewson eli Bono on jäsentänyt elämäkerrallisen kirjansa 40 kappaleen otsikoimiin jaksoihin, joista tehty soittolista löytyy mukavasti myös Spotifysta.

Kirjan kuuteensataan sivuun ei ole Bonon mukaan ihan kaikki mahtunut, mutta sivuilta löytyvät laulajan elämän keskeisimmät tekijät: irlantilaisuus, katolisen ja protestanttisen uskon välillä tasapainoilu, äidin kuolema, bändin muodostama perhe, elämän suuri rakkaus, maailmanvalloitus ja sen mahdollistanut oikeiden ihmisten löytyminen, julkisuuden hyödyntäminen maailmanparannukseen kansalaisjärjestöissä, omat lapset ja perintö maailmalle.

KUUNTELE: Soittolista kirjan lukujen 40 kappaleesta.

Tero Valkosen erinomaisella suomennoksella soljuva Surrender – 40 laulua, yksi elämä (Tammi, 2022) paljastaa Bonon olevan mainio tarinankertoja myös kirjallisessa muodossa. Luettavuuden kannalta kirjan imussa ei ole moittimista. Asiat tuodaan esille elämänkokemuksen mukanaan tuomien analyyttisten kärpäslasien läpi suodatettuna, laulajan luonteeseen sopivan rehellisesti ja sopivassa määrin itseään ruoskien. Samalla kun vahva usko itseen ja jumalaan on ajanut Bonoa eteenpäin bändinsä kanssa, on sen varassa syntynyt myös paljon muuta hyvää.

U2:n maailmanmaineen avulla Bonosta on kasvanut aktivisti, jonka rauhan ja hyväntekeväisyyden eteen tekemä työ on suuntautunut muun muassa köyhimpien valtioiden velkojen anteeksiantamisen puolesta kampanjointiin sekä AIDSin vastaiseen kamppailuun. Bono kertoo tavoittelevansa vaikuttamistyöllään oikeutta ja oikeudenmukaisuutta,  toimivampia ja pätevämpiä hallintoja, vastuullisia ja läpinäkyviä. Siksi työ kohdistuu hallituksiin. Kansalaisjärjestövaikuttaminen rakentuu massoille – vaikka yksin on vaikea saada isoja asioita aikaan, on joukossa voimaa.

Bono pohtii olleensa aina eräänlainen kauppamies, onpa sitten kyseessä ollut bändi, rauhansanoma tai muu isompi agenda. Samalla kirjallinen taaksepäin kelaaminen paljastaa eläkeikää lähestyvän supertähden olevan yhä edelleen vahvasti fanipoika, jolle maailman mahtimiesten ja naisten joukoissa seisominen on joka kerta järisyttävää, on kyseessä musiikillinen esikuva, Nelson Mandela, Paavi tai Yhdysvaltain presidentti. Pitkä matka on tultu Dublinin Cedarwood Roadilta.

Kirjan annin osalta nöyräksi kirjoitettu hämmästely isokenkäisten ympyröistä ja omasta oikeutuksesta heidän joukossaan seisomiseen kasvaa kuitenkin hiukan rasittavaksi. Eihän Bonokaan enää vuosikymmeniin ole ollut ihan kuka tahansa.

Herkullisinta antia kirjassa ovat bändiin liittyvät asiat. U2 ei ole koskaan ollut pelkästään Bonon bändi. U2 on nelihenkinen yhtye, joka on yksilöitään suurempi. Rumpali Larry Mullen Jr:in koulun seinälle ripustama bändikaverien hakuilmoitus kanavoi yhtyeen, jossa Mullenin kauniin väkivaltainen soitto kohtaa basisti Adam Claytonin reggaesta ja Motownista ammentavat alasävelet ja kitaristi David Evansin eli The Edgen omintakeisen, helkkyvillä yläsävelillä loistavan minimalistisen soittotyylin. Sen keulakuvana laulaa baritoni, joka luulee olevansa tenori.

Bono tiivistää hienosti, mikä edelleen ajaa vuodesta 1976 toiminutta yhtyettä: ”U2 ei ole kokoelma biisejä. Pikemminkin se on yksi biisi, toistaiseksi keskeneräinen. Nimenomaan sen takia U2 edelleen palaa treenikämpille, studioon ja lavoille – saadakseen sen valmiiksi ja sen avulla U2:n kokonaiseksi.”

Ilkka Valpasvuo

* *

♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️

Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa. 

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua