The White Lotus -tv-sarjan toisella kaudella väkivallan uhka pujahtaa lomalaisten uimahousuihin

F. Murray Abraham ja Michael Imperioli tv-sarjassa The White Lotus. Kuva: Petri Hänninen

The White Lotus -lomasatiirisarjan ensimmäinen kausi oli parasta mitä suoratoistokanavilla on vähään aikaan nähty. Päivänvarjodrinkit ja kylmät oluet havaijilaisen hotellin allasterassilla pimeinä ja kosteanlämpiminä iltoina toimivat erinomaisena reissunkorvikkeena.

Toisella kaudella matkaillaan Sisiliassa, samaisen hotelliketjun italialaiskohteessa. Henkilökunta ottaa veneellä saapuvat amerikkalaisturistit vastaan yhdessä vilkuttaen ja väkinäisesti hymyillen. Tulokkaiden joukossa on yksi vanha tuttukin, Tanya (Jennifer Coolidge), joka on ilmeisesti saanut lääkityksensä vähän paremmin kohdilleen. Kauden parhaan – ja pelottavimman – roolin tekee Leo Woodall, joka esittää tavallista brittiurpoa Jackia, jonka halauskin muistuttaa taklausta.

Mutta missä on raikkaasti hymyilevä ja lipevän ystävällinen Armond-hahmo, joka ensimmäisellä kaudella toi (tarkoituksellisen) mielleyhtymän Pitkän Jussin majatalo -tv-sarjaan ja Basil Fawltyyn? Tämä hahmo olisi voinut olla vaikka hotellin asiakas. Nyt italialaishotellissa henkilökunta ja asiakkaat ovat niin inhottavia toisilleen, ettei ketään tee mieli seurata.

Siinä missä ykköskausi on notkea ja rento, toinen kausi alkaa kankeana ja pakotettuna. Vasta kolmosjaksossa tahti alkaa kiihtyä ja jännitteet kehittyä. Mutta hotellin kolean tuulinen aamiaisterassi ja ahdas aulabaari kehnoine tusinapianisteineen eivät vetäise katsojaa mukaan lomatunnelmaan.

Sarjan ykköskaudella käytettiin tutuksi tullutta ja varsin toimivaa keinoa saada katsoja samastumaan: vedottiin hänen älyynsä ja omiin kokemuksiinsa. Armondin oivallus, että hotellivieraat ovat kuin herkkiä lapsia, jotka haluavat vain tulla nähdyksi, tiivistää varmasti jokaisen rantalomalla olleen ajatukset.

Toisella kaudella samanlaisiin kansanviisauksiin ylletään vasta kolmosjaksossa, kun puhutaan sukupolvieroista: ”Ennen vanhoja kunnioitettiin. Nyt vain muistutamme loukkaavasta menneisyydestä, jonka kaikki haluavat unohtaa.” Sellaista se on kun eletään yhteiskunnallisen ja sosiaalisen muutoksen aikaa.

Miehet taas ovat kuin urosnorsuja: ”He luulevat tekevänsä jotain tärkeää, mutta oikeasti he vain vaeltavat yksinään.” Tämän tapaisilla pienillä totuuksilla katsojan uskollisuus ansaitaan, ja nämä olisi pitänyt iskeä pöytään jo sarjan ensimmäisessä jaksossa.

* *

Sarjassa käsitellään vallankäytön eri muotoja; miesten ja naisten kesken, miesten ja miesten kesken, sekä naisten ja naisten kesken. Jokaisella on omat salaisuutensa ja murheensa, ja sarjan edetessä katsoja kuorii hahmoja ja heidän luonteenpiirteitään auki. Heti kun erehdyt luulemaan, että juonet kulkevat perinteisiä latuja, ne eivät kuljekaan.

Parasta The White Lotus -tv-sarjassa on, ettei se tuomitse hahmoa yhdenlaiseen muottiin. Kun katsoja tutustuu henkilöön paremmin, pahiksesta saattaa tulla hyvis ja hyviksestä pahis, tai ainakin katsoja saattaa ymmärtää, miksi kukin on sellainen kuin on. Heidän tekemänsä ratkaisut eivät välttämättä ole moraalisesti oikein, mutta ne ovat hyvin inhimillisiä. Sarja ei saarnaa.

Väkivallan uhka leijuu matkalaisten yllä alusta saakka, ja ote kiristyy koko ajan. Tunnelmaa tuetaan Kummisetä-viittauksilla sekä hidastetuilla välikuvilla joissa komeat aallot murskautuvat rantakiviin. Katsoja etsii vastausta ensimmäisen jakson alussa esitettyyn arvoitukseen: kenen ruumis lillui rantavedessä, kuka on syyllinen, ja mikä on hänen motiivinsa?

Petri Hänninen

Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua