Kuvat: Wiki Commons / C.H. Beck
KIRJAT | Alles, was wir nicht erinnern on samalla vahva puheenvuoro menneisyyden käsittelyn tärkeydestä. Historiaa ei pidä jättää populistien työvälineeksi.
”Hoffman nostaa esiin monia havaintoja, kysymyksiä ja pohdintoja, jotka ovat yhteisiä kaikille sodanjälkeisille sukupolville.”
Christiane Hoffmann: Alles, was wir nicht erinnern – Zu Fuss auf dem Fluchtweg meines Vaters (C.H. Beck, 2022). 275 sivua.
Christiane Hoffmann on Saksassa tunnettu journalisti, kokenut ulkomaankirjeenvaihtaja ja nyttemmin Saksan liittohallituksen viestintäjohtaja. Hoffmann vietti lapsuutensa Wedelissä Hampurin lähistöllä, mutta hänen sukujuurensa ovat Sleesiassa, nykyisessä Puolassa. Tammikuussa 1945 Hoffmannin isoäiti, setä ja isä, joka tuolloin oli yhdeksänvuotias, joutuivat pakenemaan lähestyvien neuvostojoukkojen pelossa. Alkoi 550 kilometrin ja kuuden viikon mittainen talvinen pakomatka hevoskärryillä ja jalan.
Tuon saman matkan Christiane Hoffmann teki talvella 2020 jalkapatikassa. Alles, was wir nicht erinnern – Zu Fuss auf dem Fluchtweg meines Vaters (C.H. Beck, 2022) on kuvaus tuosta matkasta. Samalla se on kirjoittajan omien lapsuudentraumojen purkua sekä tarkkaa havainnointia ihmisistä, elämästä ja yhteiskunnan tilasta ja muutoksista tämän päivän Puolassa ja Tsekissä.
Hoffmannin kirja on yhtäältä matkakirja, joka sisältää runsaasti havaintoja Saksasta ja naapurimaista, toisaalta se on hyvin henkilökohtainen ja kaunis kuvaus tyttären ja isän suhteesta, tyttären ponnisteluista löytää isän tuntematon lapsuus. Jälkimmäinen ulottuvuus on ehdottomasti teoksen kovaa ydintä. Sen kirjoittaminen on ollut Christiane Hoffmannille ulospääsyn löytämistä siitä puhumattomuuden, unohtamisen, pelon ja padotun surun maailmasta, jossa hän vietti oman lapsuutensa ja jossa hänen vanhempansa ja muut sukulaiset olivat eläneet.
Saksalaisten karkotukset 1944–1948
Vuosien 1944 ja 1948 välisenä aikana arvioiden mukaan 12 miljoonaa saksalaista pakeni tai pakkosiirrettiin Itä-Euroopan alueilta nykyisen Saksan alueelle. Maantieteellisesti kyse oli Baltiasta, Puolasta, Tsekistä, Slovakiasta, Unkarista, Romaniasta ja Jugoslaviasta.
Saksankielisiä alueita oli ollut jo 1200-luvulta lähtien niin Baltiassa (Königsberg, Memelin alue), Puolassa (Sleesia, Danzig, Itä-Preussi, Masuria), Tsekkoslovakiassa (Sudeettimaa), Romaniassa (Siebengebirge), Unkarissa (svaabilaiset siirtolaiset) ja Jugoslaviassa (Banaat). Saksalaisista pakolaisista noin 2 miljoonaa menehtyi pakotaipaleelle nälän, kylmyyden tai väkivallan takia.
Kotiseutua ei saada takaisin, mutta ei unohdetakaan
Kun Saksa yhdistyi ja itäblokin maat vapautuivat, saksalaiset pääsivät jälleen vierailemaan vanhoilla kotiseuduilla Puolassa, Tsekissä ja Slovakiassa. Järjestetyistä kotiseutumatkoista tuli erittäin suosittuja.
Vastaavanlaisia ryhmämatkoja järjestettiin myös luovutettuun Karjalaan. Evakkojen ja heidän jälkeläistensä siteet vanhoihin kotiseutuihin jatkuvat laajassa karjalaisyhdistysten ja kotiseutuseurojen toiminnassa. Karjala takaisin –ajatusta hellittiin vielä jonkin aikaa sodan päättymisen jälkeen, aina 1950-luvulle asti. Presidentti Urho Kekkosenkin tiedetään asiaa pohtineen.
Saksassa tällaista vääryyden korjaamishenkeä ei ymmärrettävistä syistä ilmennyt, mutta karkotettujen ja pakolaisten sisäpoliittinen merkitys oli sodan jälkeen tuntuva. BHE (Bund der Heimatvertriebenen und Entrechteten; karkotettujen ja oikeutensa menettäneiden puolue) sai Länsi-Saksan vaaleissa 9,2 prosenttia äänistä. Vuonna 1949 perustettiin kotiseuduiltaan karkotettujen saksalaisten asioiden hoitoa ja integraatiota varten oma ministeriö, Bundesministerium für Vertriebene.
Luovutettujen alueiden perinneyhdistykset ovat Saksassa edelleen voimissaan. Myös kotiseutuhistoriaa koskeva kirjallisuus on runsasta.
Saksalaisessa kirjallisuudessa pakolaisaihetta ovat käsitelleet muun muassa Günther Grass ja Siegfried Lenz. Grassin sukujuuret olivat Danzigissa; hänen teoksensa Ravunkäyntiä kuvaa Wilhelm Gustloff –nimisen pakolaisia kuljettaneen saksalaislaivan kohtaloa tammikuussa 1945. Neuvostoliittolainen sukellusvene upotti aluksen, jonka matkustajina oli 9 000 saksalaispakolaista, joista 4 000 lapsia. Lenz puolestaan oli kotoisin Masuriasta nykyisen Puolan alueella. Kotiseutumuseo kuvaa masurialaisten elämää vanhalla kotiseudulla sekä halua ja vaikeutta säilyttää muistot todellisuuden maailmassa sellaisina kuin ne ovat mieleen painuneet.
Myös Die Zeit -lehden päätoimittaja ja kustantaja, kirjailija Marion Gräfin von Dönhoff oli kotoisin Itä-Preussista, josta joutui pakenemaan vuonna 1945. Dönhoffin laaja historia- ja muistelmakirjatuotanto käsittelee monipuolisesti Saksan lähihistoriaa ja erityisesti Saksan sovintopolitiikan edistämistä.
Hiljaisuuden tuolla puolen
Sodanjälkeinen hiljaisuus on ilmiö, joka siirtyy sukupolvelta toiselle. Sota-ajasta ei puhuta. Vaikenemisella suojellaan itseä ja lähimmäisiä. On asioita, jotka halutaan unohtaa, jotta itse voisi jatkaa elämää. Vaikenemalla voidaan paha haudata muistin syvyyksiin, pois arkipäivästä. On myös asioita, joita ei voi unohtaa, mutta joita ei haluta siirtää tulevien sukupolvien taakaksi. Ja sitten on asioita, joiden taustalla on häpeä, huono omatunto: miksi minä selvisin, miksi ne muut menehtyivät? Niistäkään asioista ei voi puhua.
Christiane Hoffmannin lapsuusmuistoihin Wedelissä kuuluivat perheen ja vanhempien lähisukulaisten illalliskeskustelut keittiön pöydän ääressä. Lapset yrittivät kuluttaa aikaansa pöydän alla, aikuisten juttuja kuunnellen. Muisteltiin vanhaa kotikylää Rosenthalia Sleesiassa (nykyisin Rózyna Puolassa). Lapsi ei juurikaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys, mutta suru, ahdistus ja painajaiset välittyivät aikuisten puheista ja jäivät elämään lapsen mielessä. Christiane Hoffmannista tuli sotasukupolven ahdistunut lapsi.
Hoffmannin lapsuudessa pakolaisuudesta ei puhuttu kodin ulkopuolella. Ei luokkatovereiden kanssa, ei perheystävienkään kanssa. Vain kotona, keittiössä, lähisukulaisten kanssa muisteltiin kotiseutua Sleesiassa. Hoffmann muistaa keittiön pöydän alta aikuisten keskustelut, jotka alkoivat arkipäivän asioista, politiikasta, maailmantilanteesta tai naapuruston asioista. Keskusteltiin ja väiteltiin. Sitten ruvettiin muistelemaan menneitä aikoja, kotiseutua ja sen ihmisiä; alkoivat huokaukset, nyyhkytykset ja hiljaisuus.
Merkillistä oli se, että muistot eivät niinkään koskeneet paikkoja tai esineitä vaan ihmisiä, sinne jääneitä tai pakomatkasta selvinneitä, tunnelmia, aistimuksia. Nämä muistot ovat ainoa asia, jonka pakolaiset toivat mukanaan. Mitään muuta ei ollut. Hoffmannin isän muisto pakomatkalta oli joululahjaksi saatu merimiespuvun yläosa, joka lähtökiireessä unohtui kotiin, joulukuusen alle. ”Kotiseutu ei ole paikkakunta, se on tunne.”
Hoffmann kulkee matkan isänsä kanssa – mielikuvissa tuon yhdeksänvuotiaan pelokkaan pojan kanssa, joka hevoskärryssä seuraa äitiään, isoäitiään, mieleltään järkkynyttä setäänsä ja 300 muuta rosenthalilaista. Talvi oli ankara, venäläisten tykkituli seurasi pakolaisia, ruoka oli vähissä, yösijan saaminen vaikeaa. Hoffmann vaipuu kertomuksessaan paikoin hallusinaationomaiseen tilaan kuvitellessaan lapsi-isänsä kärsimystaivalta. Oma väsymys, jalkakrampit ja hiertymät asettuvat suhteeseen naisten, vanhusten, lasten ja hevosten tuolloisiin kärsimyksiin.
”Kuljen sinun tietäsi, mutta en löydä sinua. – – Ehkä olenkin juuri niin lähellä teitä, koska tämä loputon vaellus on minut turruttanut, juuri kuten teidät silloin, koska nyt alan ymmärtää, miksi et pystynyt tästä mitään muistamaan.”
Se pikkupoika, joka asui Rosenthalissa, jäi sinne, muistoineen. Ne eivät tulleet mukana pakomatkalle, koska poika ei halunnut.
”Se oli syy, miksi et pystynyt muistamaan mitään pakomatkan tuolta puolen, miksi en koskaan tunnistanut mitään, en mitään tunnetta, ahdistusta tai surua, epätoivoa tai vihaa, kun puhuit Rosenthalista tai pakomatkasta. Ensimmäinen puolisko lapsuudestasi amputoitiin kuin kuoleutunut jalka. Elävät muistot alkoivat sinulla vasta Wedelissä.”
Traumatisoituneesta pikkupojasta kasvoi lahjakas, ahkera, ulospäin suuntautunut, hauska ja positiivinen mies, rakastava isä ja lähipiirin tasapainoinen tukipylväs. Mutta tarkkanäköinen tytär näki ja päätteli muutakin.
Hoffmann purkaa sanoiksi sen ahdistuksen, jonka lapsi saa perintönä mykkyydestä, jolla sodan traumatisoima sukupolvi yrittää suojella jälkipolvea. Hän kokoaa sirpalemaisia muistikuvia ja havaintoja, jotka auttavat häntä ymmärtämään, miksi tuo hiljaisuuden muuri rakennettiin. Miksi äidinäidin tukka oli muuttunut valkoiseksi jo nuorena? Miksi isoäiti ei koskaan puhunut siitä, mitä hänelle tapahtui pakomatkan jälkeen venäläisten pakkotyössä; miksi hän rupesi vimmatusti siivoamaan aina kun tuli puhe Rosenthalista? Miksi Hoffmann näki isoäidin ensimmäisen kerran itkevän kun tämä näki napalmista palavan vietnamlaisen pikkutytön kuvan Stern-lehdessä? Miksi hän vanhoilla päivillään tappoi itsensä ottamalla yliannostuksen unilääkettä?
Christiane Hoffmann osallistui pienestä pitäen vanhempiensa kanssa ryhmämatkoille Rosenthaliin. Vanha kotitalo oli paikoillaan, nykyiset asukkaat ottivat vierailijat ystävällisesti vastaan; hekin olivat karkotettujen jälkeläisiä. Sodan jälkeen Neuvostoliitto pakkosiirsi väestöä Puolan itäosista ja Ukrainasta muun muassa Sleesiaan. Viimeisen kerran isä ja tytär vierailivat Rosenthalissa vuonna 2015, jolloin myös Hoffmannin tyttäret olivat mukana. Hoffmann toivoi, että isoisä voisi näin esitellä tyttärentyttärille syntymäkylänsä. Olisi tärkeää, että tytöt tällä tavoin kokevat juurensa. Vähän ennen perille saapumista isoisä rupeaa kuitenkin epäröimään; hän arvelee, ettei kylässä ole tytöille enää nähtävää, se on rapistunut ja kuoleva kylä, joka ei tyttöjä kiinnosta.
Kylä on hiljainen, mutta siisti ja kaunis. Isoisä kertoo joitain tarinoita kylästä, jotakin vähistä lapsuudenmuistoistaan. Tytöt kuuntelevat. Clara, toinen tyttäristä toteaa kuitenkin äidilleen, ettei kotiseudun merkitys oikein avaudu hänelle; on aivan sama, miltä maapläntiltä suku on kotoisin. Hän ei sitä tarvitse omaa identiteettiään varten, perhe riittää. Mutta, Clara sanoo, isoisän pakomatka on tärkeä, se on osa hänenkin identiteettiään, olla pakolaisen jälkeläinen. Tästä Clara on kertonut ja puhunut koulussakin. Kukaan hänen isovanhemmistaan ei ole syntynyt nykyisen Saksan rajojen sisällä.
Rikoksesta ja rangaistuksesta
Syyllisyys on aina läsnä kun, puhutaan karkotetuista saksalaisista tai Sleesian pakomatkasta. Hoffmann avaa teemaa perusteellisesti.
”Syyllisyys on ainainen teema. Syyllisyys ja karkotus ovat lähtemättömästi toisiinsa kietoutuneita. Kun tulee puhe karkotuksesta, tuosta raamatullisesta sanasta, mainitaan myös aina syyllisyys, karkotus on rangaistus synneistä, niin kuin karkotus paratiisista rangaistiin. Karkotettuja rangaistaan siitä, mitä saksalaiset ovat tehneet, he maksavat hinnan, he ottavat kantaakseen saksalaisten kollektiivisen syyllisyyden, he ovat muita enemmän sodan kärsimyksen kantajia. Heitä koskee sama logiikka, jonka turvin katsottiin aikoinaan muualle, kun juutalainen kangaskauppias katosi: jotain pahaahan ne ovat kuitenkin tehneet. Saksan rikoksille täytyy löytää syylliset ja ne rikoksethan tehtiin idässä, siellä olivat tuhoamisleirit. Idästä tulivat pakolaiset. Toiset, vieraat, epäpuhtaat, sellaisia ovat nyt pakolaiset.”
Karkotetut maksavat hinnan, mutta kun se on maksettu, ollaan sujut. Synti on sovitettu. He solmivat itsensä kanssa vaitiolosopimuksen. He eivät valita kokemistaan kärsimyksistä. Sitä vastoin heidän ei myöskään tarvitse puhua omista tekemisistään. Heidän ei tarvitse hävetä mitään. Hinta on maksettu ja se riittää.
Christiane Hoffmannin isä ei koskaan osallistunut karkotettujen järjestötoimintaan eikä Sleesia-tapaamisiin. Hän ei kokenut olevansa uhri eikä hän ajatellut, että saksalaisten karkotettujen kokema vääryys pitäisi jollain tavoin nähdä irrallisena asiana saksalaisten itse tekemistä vääryyksistä. Synnit on sovitettava, mutta on selvää, ettei pikkupoika-isä voi kokea henkilökohtaista syyllisyyttä samalla tavalla kuin aikuiset.
Muitakin suhtautumistapoja syyllisyyteen on, myös Hoffmannin lähisuvussa. Äidinpuoleiset isovanhemmat olivat kotoisin Itä-Preussista, hartaita protestantteja, mutta myös vakaumuksellisia natseja; mutta siis ennen kaikkea kristityn kasvatuksen saaneita, tätä he korostivat. Isovanhemmat kantoivat sodan muistoja mukanaan, mutta eivät koskaan puhuneet niistä. He nukkuivat huonosti, isoäiti käveli öisin kramppiensa takia ja isoisä huusi unissaan tuskiaan. Isoisä palveli kolme vuotta itärintamalla ja kirjoitti niistä omat muistelmansa, jotka Hoffmann sai käsiinsä vasta kaksikymmentäviisi vuotta isoisän kuoleman jälkeen.
”Kotiseudun menettäminen oli tuskallista, mutta olen kokenut sen sovituksena myös omasta syyllisyydestäni.”
Manfred-setä oli toisenlainen tapaus. Hän oli isän isoveli, sodan syttyessä14-vuotias ja valmis liittymään Hitler-Jugendiin. Manfred ehti osallistua sotilaskoulutukseen aivan sodan viime vaiheissa, mutta sotatoimiin hän ei ehtinyt. Manfred ei koe itseään syylliseksi. Hänen mielestään pitää punnita molempien osapuolten syyllisyyttä: jos puhutaan saksalaisten hirmuteoista, pitää myös puhua liittoutuneiden rikoksista kuten siitä, miten kokonaisia kansanosia häväistiin ja murhattiin. Vielä vuosikymmenten jälkeen, menestyvänä hammaslääkärinäkin, Manfredin ajatukset täytti sota ja karkotukset. Hän oli ainoa, joka pystyi kestämään menneisyyden, realisti joka pystyi käsittelemään kauheudet kauheuksina ja puhumaan niistä.
Historiaa, hallitsemattomasti
Hoffmannin kirja on kiinnostava myös reportaasina nykypäivän Puolasta ja Tsekistä, ihmisten arjesta ja elinoloista, samoin kuin suhtautumisesta historiaan ja tulevaisuuteen, saksalaisiin ja Euroopan Unioniin. Tässä ilmenee kirjoittajan vankka tausta journalistina ja erityisesti ulkomaankirjeenvaihtajana. Havainnot ovat teräviä, merkityksellisiä ja asettuvat aina laajempaan kontekstiin.
Suhtautuminen saksalaisiin Puolassa ja Tsekissä yleensä ja karkotettujen jälkeläisiin erityisesti on suopeaa ja ystävällistä. Osin taustalla ovat yhteiset kokemukset; Sleesiaan pakkosiirrettiin runsaasti väkeä Neuvostoliitolle luovutetusta itäisestä Puolasta samoin kuin Ukrainasta. Näiden karkotettujen jälkeläiset ymmärtävät saksalaisten karkotettujen jälkeläisten kokemuksia.
Historiasta kumpuaa kuitenkin toisenlaistakin suhtautumista. Saksalaisten taloudellista menestystä kadehditaan. On väärin, että Saksa on menestynyt näin hyvin, se kun aloitti ja hävisi sodan ja aiheutti niin paljon tuhoa. Puolalaiset sen sijaan ovat aina joutuneet uhreiksi. Ja silti saksalaiset edelleenkin suhtautuvat puolalaisiin alentuvasti. Eivätkä saksalaiset oikeastaan tunne Puolaa lainkaan, vaikka se on Saksan toiseksi suurin naapurimaa.
Hoffmannin puolanopettaja korostaa Puolan historiallista roolia Euroopassa. Kuten unkarilaiset, myös puolalaiset kokevat kautta historiansa olleen länsimaiden etuvartio idän suunnalta tulevaa uhkaa vastaan. Eivätkö juuri puolalaiset vuonna 1688 pelastaneet Wienin turkkilaisten valloitukselta; eivätkö juuri puolalaiset vuonna 1920 estäneet bolsevikkien etenemisen länteen Varsovan porteille; ja eikö itä-blokin vapautumisesta ole kiittäminen Solidarnosc-liikkeen käynnistämää muutosta vuonna 1989?
Ja nyt, Puolassa ajatellaan, EU yrittää rajoittaa puolalaisten vapautta päättää omista asioistaan ja pitäytyä omassa kulttuurissaan ja traditioissa. Kyllä, EU rahoittaa paljon rakennus- ja infrahankkeita Puolassa, mutta se on aivan oikein ja kohtuullista ottaen huomioon Puolan kärsimykset kautta historian. Puola on uhri. Ei Puola ole liittynyt EU:hun edistääkseen eurooppalaista ideaa vaan edistääkseen Puolan etuja.
EU-vastaisuuden lisäksi myös antisemitismi tuntuu olevan vahvasti läsnä sekä Puolassa että Tsekissä. Erilaiset salaliittoteoriat pulpahtelevat esiin ns. tavallisten ihmisten puheissa. Ne koskevat niin historiaa (toisen maailmansodan taustalla oli juutalaisten rahamiesten juoni) kuin nykypäivää (juutalaiset pyörittävät myös Euroopan unionia). Puolalaisten, tsekkien tai balttien osallistuminen holokaustiin on vaiettu asia; Puolassa jopa rangaistuksen uhalla kielletty asia.
Historiaa, hallitusti
Saksassa on muodostunut käsite ”Vergangenheitsbewältigung”, ”menneisyydenhallinta”, joka viittaa avoimeen ja tabuja kaihtamattomaan tapaan keskustella toisen maailmansodan ja sen jälkeisten aikojen vaikeista asioista ja samalla kantaa niistä vastuuta, toisin kuin monissa muissa maissa kuten Venäjällä tai vaikkapa Ranskassa ja Italiassa. Vanhat traumat eivät toki ole kokonaan kadonneet, minkä osoittaa Saksan varovainen suhtautuminen Ukrainan sotilaalliseen tukemiseen Venäjän hyökkäyssodassa.
”Se oli susien vuosisata, mutta lampaita muistelevat nyt kaikki olleensa. Paitsi me, paitsi saksalaiset, me olemme kaikesta yhtä mieltä ja kaiken myöntäneet, me olimme susia.”
Hoffmann suhtautuu osin kriittisesti saksalaiseen menneisyydenhallintaan. Paljon on kirjoitettu ja puhuttu, anteeksipyydetty ja muistomerkkejä paljastettu. Hyvä niin, mutta miksi kyselyissä vain vajaa viidennes saksalaisista arvelee perheenjäsenensä toimineen natsiaikana tekijänä ja noin puolet ilmoittaa perheenjäsenensä olleen tuolloin uhrin asemassa? Kuka tarkalleen ottaen on tekijä ja kuka on uhri, Hoffmann kysyy. Vastaus tähän lienee, että menneisyyttä ei vielä täysin hallita. Ehkäpä ”Vergangenheitsaufarbeitung”, ”menneisyyden työstäminen” olisi parempi termi?
Hoffmannin kertoma sukutarina on ruohonjuuritason menneisyydenhallintaa. Virallinen politiikka tai julistukset eivät poista ihmisten tuskaa ja ahdistusta sukupolvienkaan jälkeen. Vain teot, puhuminen ja kertominen auttavat. Historiaa ei saa antaa populistien työvälineeksi. Georg Orwellin sanoin: ”Se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee tulevaisuutta. Se joka hallitsee nykyisyyttä, hallitsee menneisyyttä.”
Christiane Hoffmannin kirja sai ilmestyttyään Saksassa erittäin myönteisen vastaanoton. Se oli pitkään kärkisijoilla myydyimpien kirjojen listoilla. Olisi tärkeää, että kirja saataisiin nopeasti myös suomalaisille kirjamarkkinoille. Kirja nostaa esiin monia havaintoja, kysymyksiä ja pohdintoja, jotka ovat yhteisiä kaikille sodanjälkeisille sukupolville, kaikissa maissa. Ja valitettavasti elämme taas maailmanaikaa, jonka jäljet tulevat aina uudelleen näkymään pakolaisuudessa ja sotatraumoissa, pelossa ja surussa, yhä uusissa sukupolvissa.
Jukka Ahtela
* *
♦️ PIENI TUKI, ISO APU ♦️
Tilaatko joskus kirjan tai äänikirjan verkosta? Löydät ostoslinkkejä jokaisesta Kulttuuritoimituksen kirjakritiikistä. Niistä tehdyistä ostoksista Kulttuuritoimitus saa pienen siivun, joka auttaa ylläpitämään sivustoa.
Myös nämä saattavat kiinnostaa sinua
Mikko Hautalan analyysi maailmasta on omaa luokkaansa sillä hän tuntee historian ja nykyhetken – arviossa Sotaa ja rauhaa
KIRJAT | Niin Washingtonissa, Moskovassa kuin Ukrainassakin palvelleen diplomaatin teos on suositeltavaa luettavaa jokaiselle maailmanpoliitiikkaa seuraavalle.
”Ihanan maksimaalinen” – Harri Henttisestä kasvoi Vesilahden kirkkoherra ja nyt jo puolen Suomen tuntema KirkkoHarri
KIRJAT | Miia Siistonen näyttää, miten julkkiselämäkerta kirjoitetaan oikein: vetävästi, humoristisesti, kohdetta silottelematta mutta häntä kunnioittaen ja avaten ajattelun rajoja.
Niilo Teerijoki muistelee kansakoulunopettajan uraansa Aunuksen Karjalassa – arviossa Uskon ja toivon aikoja
KIRJAT | Kotiseutuneuvoksen puolen vuosisadan takaisissa käsikirjoituksissa kuvataan kolmea kouluvuotta Itä-Karjalan kylissä loppusyksystä 1941 kesään 1944.
Sotiminen Israelissa vaikuttaa siltä kuin sen pitäisi kuulua päivittäiseen uutisannokseen – arviossa Hannu Juusolan Israelin historia
KIRJAT | Maailmanyhteisö on neuvoton, kun ne, joilla on aseita ja voimaa takanaan, tekevät mitä lystäävät. Siksi Hannu Juusolan tuntevat kaikki ajankohtaislähetyksiä seuraavat tv-katsojat.